VALIKKO

Teatteriarvio: Näyttelijäopiskelijoilla riittää tuhdisti tekemistä satua ja true crimeä sekoittavassa yhteistuotannossa

Kylän kaunottaren kohtalo on karu. Tapettuna hänestä tulee myytti ja turistilaumojen vaellusten kohde. Kuvassa keskellä Bellen roolissa nähtävä TeaKin kolmoskurssilainen Iina Nylander.

Helsingin kaupunginteatterissa nähtävä Kaunotar ja hirviöt ei tarjoile mitään Disney-söpöilyä vaan ennemminkin Twin Peaksia.

Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin jokakeväisistä yhteistuotannoista on muuodostumassa minulle virkistävä, näytäntövuoden sulkeva katsomistraditio. Tänä keväänä nähdään jo viides teatterikorkekoulun näyttelijäopiskelijoiden kolmosvuosikurssin esitys, joka toteutetaan huipputason ammattiohjaajan johdolla ja kaupunginteatterin priimaluoikan fasiliteeteissa.

HKT:n pääjohtajaksi vuoden 2017 alusta tullut Kari Arffman totesi tuolloin Demokraatin haastattelussa, että hän haluaa kehittää yhteistyötä teatterikorkeakoulun ja kaupunginteatterin välille. Muutama vuosi yhteistoimintamuodon kehittelyssä meni, mutta asiaan päästiin keväällä 2021, jolloin Akse Petterson kutsuttiin ohjaamaan Boccaccion Decamerone TeaKin kolmoskusilaisille. Tai päästiin ja päästiin, koronasulku taisi tuolloin peruuttaa merkittävän osan esityksistä.

Seuraavanakin keväänä yhteisproduktiolla oli hankaluuksia, kun koululaisia luotsaamaan kutsuttu Leea Klemola joutui työpaineissa vetäytymään uuden oman tekstinsä ohjaamisesta. Kävi kuitenkin onni onnettomuudessa, sillä viime tingan paikkaajaksi saatiin Kristian Smeds, joka ohjasi näyttelijäopiskelijoille vimmaisen version omasta merkkiteoksestaan Jumala on kauneus.

Keväällä 2023 opiskelijoita ohjasi virolaionen Ene-Liis Semper Nimetön-esityksessä, jossa erityisenä tutkimuskohteena oli esiintyjien kehollisuus.

Smedsin työ on mielestäni edelleen paras tässä sarjassa, vaikka Heidi Räsäsen viime keväänä ohjaama 1930-luvun laman raadollinen luotaus Maratontanssit lähelle pääsikin.

TEATTERI
Helsingin kaupunginteatteri & TeaK
Sinna Virtanen: Kaunotar ja hirviöt

Ohjaus Linda Wallgren – Lavastus Sanna Levo – Puvut Kaisa Savolainen (Aalto Arts) – Valot Aku Lahti – Ääni Juri Jänis – Naamiointi Henri Karjalainen – Musikaalinumeron sävellys Eeva Kontu – Näyttämöllä
Sonja Arffman, Heidi Finnberg, Elina Kanerva, Mikael Karvia, Väinö Lehtinen, Miriam Mekhane, Yosef Nousiainen, Rebecca Nugent, Iina Nyländen, Milla Palin, Janika Suopanki, Pablo Ounaskari

VIIDENNEKSI NÄYTELMÄKSI tähän sarjaan on valikoitunut Sinna Virtasen kirjoittama Kaunotar ja hirviöt, joka on alunperin opinnäytetyö itsessäänkin.Virtanen näet kirjoittu sen vuonna 2012 teatterikorkean dramaturgian koulutusohjalman kandityökseen. Sellaisena siinä on sekä hyviä että huonompia puolia.

Hyviä on ehdottomasti se, että se tarjoaa isolle joukolle näyttelijöitä paljon tekemistä ja sisältää monenlaisia aineksia ja draamatyylejä.

Miinuksen puolelle menee se, että kun lopputyö on aina tietysti näytön paikka, kirjoittajan on pitänyt – proosapuolen esikoiskirjailijoiden tapaan – tyhjentää paperille koko sielunsa ja mielensä. Niinpä Kaunotar ja hirviöt -näytelmän moniaineksiset ja potentiaalisesti laadukkaat elementit eivät tahdo löytää toisiaan, ja nyt kapunginteatterin pienellä näyttämöllä toteutetusta esityksestä tulee paikoin sekava

Virtasen tekstin toisiaan etsivinä elementteinä on niin true crime -pohjaista mysteerinäytelmää perhedraamaa, klassikkosatua kuin tv-parodiaa.

Surmatun tytön äidistä (Miriam Mekhane, vasemmalla) tulee hetkeksi myös laskelmoivan true crime -viihteen materiaa. Kuvassa tv-väen rooleissa myös Yosef Nousiainen ja Pablo Ounaskari sekä takana Elina Kanerva ja Milla Palin.

Näytelmän perustilanteessa ollaan italialaisessa kyläidyllissä, joka kohtaa kriisin, kun yksi sen asukkaista, nuori tyttö, katoaa mystisesti ja löytyy lopåulta kuolleena (ja tämä osa tarinaa perustuu tositapahtumaan, vuonna 2010 Italian Avetranassa sattuneeseen henkirikokseen). Arjessaan tytön perhe elää sohvaperunaelämää, jossa italialaisen tv-viihteen sekstiset ja populistiset piirteet (näytelmän kirjoitusajankohtanahan Silvio Berlusconi ja hänen aikoinaan moguloimansa Canale 5 olivat vielä täydessä vauhdissa) lomittuvat perheen eräänlsisen iltasatutradition eli juuri sen Kaunottaren ja hirviön kanssa.

Kun todellisuus eli tytön katoaminen astuu perheen olohuoneeseen, pasmat sekoavat. Viihde muuttuu painajaiseksi.

PARHAIMMILLAAN WALLGRENIN ohjaus on hetkissä, jolloin sen asetelmat ja tunnelmat lähenevät yhtä aikaa sekä Twin Peaksia että kotimaisten mysteerimurhatragedioiden klassikkoa Runaria ja Kyllikkiä. Silloin fantasia, maaginen realismi ja true crime kohtaavat. Melkein, mutta jäävät kuitenkin harmillisen irti toisistaan.

Kyläyhteisön ”kansantuomioistuin” syyttää tytön katoamisesta ”Hirviöksi” nimitettyä miestä. Tämä on saanut haukkumanimensä lähinnä siitä, että hänellä on mustat kynsinauhat. Joukkosuggestio ja kaksinaismoralismi käyvät Virtasenkin tekstissä yli tutkinnallisten faktojen.

Sääli, ettei noihin isoihin aiheisiin ehditä kunnolla paneutua, kun lujatempoisessa esityksessä pitää kiitää jo seuraaviin vaiheisiin. Vauhdinpidossa ei ole mitään vikaa, oppilastyön tapauksessa pikemminkin päinvastoin. Se kuitenkin tuottaa esityksen jatkumoon pientä ongelmaa, ja disharmonisia epätoivon hetkiä ainakin niille katsojille, jotka toivovat tarinan runsaiden ainesten keriytyvän siististi yhteen.

Samankaltaista runsautta on myös Sanna Levon lavastuksessa ja Kaisa Savolaisen puvustuksessa. Vähän ylitursuavaa, vähän räikeää, mutta silti kivaa katsella.

Mutta kuten sanottu, sekä Virtasen teksti että Wallgrenin ohjaus täyttävät tässä tapauksessa tärkeimmän tehtävänsä. Vähän päivityksiä vanhaan näytelmäänsä tehnyt käsikirjoittaja ja tällaista karnevalismin ja tragedian comboa jo TTT:n Juhannustanssit-toteutuksessaan ylläpitänyt ohjaaja pitävät joukkueensa koko ajan työn touhussa ja liikkeessä, kun 12 kolmoskurssilaisella on tehtävänään nelisenkymmentä roolia. Osa niistä on tietysti ihan kuriositeettisia, mutta myös kunnon näyteltävää riittää jokaiselle. Kaikki pelaa on vallitseva periaate. Ja hyvin he pelaavatkin. Erityisesti jenginä, joten tällaisessa hurlumheissa ei kannata lähteä poimimaan roolitöistä yksittäisiä huippuhetkiä.

Yksi kohtaus on kuitenkin syytä nostaa esiin eli sinänsä irrallinen, mutta komeasti toteutettu musikaalinumero, joka on yhtä aikaa sekä virnuileva että tyylipuhdas pastissi Disney-tyypin blingbling-teatteriproduktioista. Hyvää harjoitusta sekin, sillä näissäkin ympyröissä joitakin tästä näyttelijätusinasta tullaan tulevina vuosina näkemään. Vaikka suurin osa ehkä haluaisikin tehdä vaikkapa Wallgrenin luotsauksessa jotain Angels in America -tyyppistä draamaspektaakkelia.

Kaunotar ja hirviöt on Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistossa vain kuukauden päivät. Viimeinen esitys on 8.5.

AVAINSANAT

Tanssiarvio: ”Vain elämää, ei sen vähempää” jatkaa onnistuneesti ikäihmisten kanssa tehtyä tanssiyhteistyötä

Susanna Leinonen Company on jo useamman vuoden ollut mukana Helsingin kaupungin iäkkäiden ihmisten kulttuuritoiminnan edistämishankkeessa. Yhteistyö on selvästi ollut onnistunutta, sillä nyt Stoassa nähtiin jo neljäs hankkeen puitteissa toteutettu tanssiteos.

Tatiana Urtevan luoma Vain elämää, ei sen vähempää noudattaa aikaisemmista esityksistä tuttua rakennetta. Koreografian ytimessä on ikäihmisten muodostama ryhmä, jota käytetään erilaisina kombinaatioina. Mukana on myös lyhyitä solistisia ja duetto-osuuksia erityisesti teoksen kolmelle ammattitanssijalle, mutta myös muutamalle vanhemmalle esiintyjälle.

TANSSI
Susanna Leinonen Company, Stoa
Vain elämää, ei sen vähempää

Koreografia Tatiana Urteva – Ääni Kasperi Laine – Puvut Sari Nuttunen – Valot Immi Kettula ja Jouka Valkama – Video Jouka Valkama – Tanssijat Kasperi Kolehmainen, Ninni Niemikunnas, Viktoria Radin – Senioritanssijat Riitta Hautaniemi, Mervi Henriksson, Riitta Hintikka, Sirpa Inkilä, Tiina Lampi, Susan Lönnqvist, Vuokko Maria Nummi, Maarit Rantanen-Lajunen, Matti Rasilainen, Raisa Rauhamaa, Tarja Ruippo, Leena Savander, Simo Silander, Päivi Suhonen, Päivi Tikkanen

HIENOINTA ON jälleen se, että kaikki tanssijat ovat näyttämöllä tasavertaisia niin liikkeellisesti kuin ilmaisullisestikin. Toki iän ja kehon tuomat rajoitukset on huomioitu, ja teknisesti vaativinta liikekieltä nähdään Kasperi Kolehmaisen, Ninni Niemikunnaksen ja Viktoria Radinin tanssissa, mutta sitä ei mitenkään korosteta. Liikekieli on pohjimmiltaan kaikille samaa, täsmällisesti aksentoitua sekä runsaasti käsiä ja ylävartaloa käyttävää. Energia on elävää ja hengittävää.

Esityksen aiheena ovat elämän suuret ja pienet sattumukset, jotka voivat olla sekä haikeita että humoristisia. Mitään varsinaista tarinaa ei ole, vaan melko abstraktit tapahtumat seuraavat toisiaan kuin helmet helminauhassa. Jos jonkinlaista sanomaa haluaa löytää, se voisi olla se, että elämä kantaa ja kanssaihmiset ottavat vastaan, ilmoittaa sitten kaatuvansa mihin suuntaan tahansa, eteen tai taakse.

Joukkona juhliminenkin on tärkeää ja sen myötä pääsee nauramaan myös itselleen. Veden ohessa pääpyyhkeestä voi puristaa ulos myös surun kyyneleet. Mieleen jää myös kohtaus, jossa puujaloilla liikkuvan tanssijan pitkään laahukseen heijastetaan piirretty lapsihahmo, jonka vanhempi nainen lopulta hellästi ottaa syliinsä. Sama Jouka Valkaman luoma videotyttö seikkailee myös muutaman muunkin kerran tanssijoiden joukossa.

Sari Nuttusen suunnittelema puvustus on väreiltään tiukasti mustaa tai pehmeän valkoista. Liivimäiset yläosat ja housut saavat seurakseen muutamia harsomaisia lisukkeita ja välillä ollaan alushameisillaan.

Immi Kettulan ja Jouka Valkaman valot toimivat juuri niin kuin pitääkin nostaen esille liikkeen ja tanssijan. Kasperi Laineen luoma äänimaailma on jälleen monipuolinen, mutta ei tee itsestään numeroa.

Vain elämää, ei sen vähempää on osaavasti tehty ja moitteettomasti tanssittu ja tulkittu esitys, mutta ei sen enempää. Se toteuttaa hankkeen edellisistä teoksista hyväksi havaittua kaavaa tuomatta siihen varsinaisesti mitään lisää tai uutta.

 

 

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Kansallisbaletin kolmen esityksen teospaketti on täyttä liikkeen juhlaa

Violetta Keller ja Thomas Brun teoksessa Spinning Off.

Kansallisbaletin T(r)anssi on monessa mielessä näkemisen arvoinen kokonaisuus.

Ensinnäkin tämä kolmesta teoksesta koostuva esitys on erinomainen pikaläpileikkaus siitä, miten monenlaista tämän hetken nykytanssi voi olla. Tällä tarkoitan nimenomaan sitä nykytanssia, jossa pääosassa on teknisesti vaativa liike lähes sellaisenaan.

Toisekseen itse esitykset olivat loistavia ennen kaikkea tanssillisesti, mutta myös koreografisesti.

Kolmanneksi pohjimmiltaan abstraktit teokset eivät olleet ollenkaan vaikeaselkoisia, vaan helposti vastaanotettavia vähemmänkin tanssiin tutustuneelle.

Neljänneksi esitystapahtuma laajeni Kansallisbaletissa ensimmäisen kerran näyttämön ulkopuolelle aulatiloihin. DJ hapan korpun eli Hanna Toivosen vetämät etkot ja jatkot ennen ja jälkeen itse näyttämöesitysten veivät yleisön mukanaan erilaisiin musiikkielämyksiin.

Myös väliajalla tapahtui. Eri puolilla lämpiötä olleilla tanssikorokkeilla viisi tanssijaa esitti Reija Wäreen Hanna Toivosen säveltämään musiikkiin koreografioimia sooloja siirtyen vuorotellen paikasta toiseen.

NÄYTTÄMÖTEOKSET aloitti koreografipari Sol Leónin ja Paul Lightfootin teos Signing Off. Molemmat toimivat pitkään Nederland Dans Theaterin koreografeina ja taiteellisina johtajina. Jo vuonna 2003 kantaesitetty, palkittu teos myös aloitti koreografien pitkän ja tiiviin yhteistyön säveltäjä Philip Glassin kanssa.

TANSSI
Suomen Kansallisbaletti
T(r)anssi

Signing Off
Koreografia, lavastus, puvut Sol León, Paul Lightfoot – Musiikki Philip Glass – Valot Tom Bevoort

Playlist (Track1, 2)
Koreografia, lavastus, puvut William Forsythe – Musiikki Peven Everett, Lion Babe – Valot Tanja Rühl Ä

Half Life
Koreografia Sharon Eyal – Musiikki Ori Lichtink – Valot Alon Cohen

Kuudelle tanssijalle tehty teos oli upea. Sen mietiskelevä, jopa vakava tunnelma sai ajattelemaan jonkin päättymistä, vaikkei teoksessa varsinaista tarinaa ollutkaan. Jun Xian musta-asuinen keskushahmo tuntui muistelevan elämäänsä tai jättävän jäähyväisiä jollekin.

Kaikkien tanssi oli henkeäsalpaavan kirkasta ja selkeää. Linjakas ja kehoa monipuolisesti käyttävä liikekieli soljui kauniina ja vapaana. Tanssijat olivat täydellisesti läsnä ja heitä olisi voinut katsella loputtomiin.

Omanlaisensa outouden tunteen lisäsi Tom Bevoortin suunnittelema valaistus, jossa suurin osa näyttämöstä oli usein lähes pimeänä tanssijoiden ollessa tummasta taustasta kuin irrallaan.

ILLAN TOISENA esityksenä nähtiin nykybaletin grand old manin William Forsythen vuonna 2018 luoma Playlist (Track 1, 2). Kahdelletoista miestanssijalle tehty esitys yhdisti virtuoosista ja tiukkaa täsmällisyyttä vaativaa balettitekniikkaa Peven Everettin ja Lion Babe -duon popmusiikkiin.

Vaikka tanssijat olivat teknisesti erinomaisia, hypyt ja piruetit näyttäviä ja lennokkaita, en silti voinut välttyä hivenen vanhahtavalta vaikutelmalta. Balettitekniikan ja nykypopmusiikin yhdistäminen ei enää aikoihin ole ollut mitenkään erikoista. Jotta teos olisi todella säväyttänyt sen sisällöksi olisi tarvittu jotain muutakin kuin teknisesti huipputason balettitanssia.

Playlistin eräänlaisena prologina esitetty Thomas Lovellin ohjaama mustavalkoinen videoteos Solo vuodelta 1997. Siinä Forsythe itse tanssii hyvinkin modernia omaa koreografiaansa, ja videotaltiointi olikin itse asiassa jopa mielenkiintoisempi kuin varsinainen näyttämöteos.

Half Life.

ILLAN KOLMANNESSA esityksessä, israelilaisen Sharon Eyalin ja työparinsa multimediataiteilija Gai Beharin teoksessa Half Life pääsivät vuorostaan naistanssijat loistamaan.

Kolmelletoista tanssijalle tehty teos oli teknisesti äärimmäisen raskas ja vaativa, vaikkei se siltä välttämättä näyttänyt. Liikekielen ytimenä oli jatkuva, suurimmaksi osaksi puolivarpailla lähes paikallaan tapahtuva kävely. Muutenkin hyvin minimalistisen ja tarkan liikekielen voimakkain elementti oli loputon toisto, joka jatkuessaan oli lähes hypnoottista.

Teoksen aiheena oli ryhmäpaine sääntöineen. Se näkyi ennen kaikkea siinä, että suurin osa tanssista tapahtui tiiviissä ryhmässä. Kun ryhmä välillä hajosi tai joku teki jonkin muista hieman poikkeavan liikkeen, yhteen palattiin nopeasti.

Oman haasteensa niin tanssijoille kuin katsojallekin toi Ori Lichtikin luoma metallinen, konemainen äänimaailma, joka väkisin imi mukaansa loputtomaan teknobiittinsä. Myös tässä teoksessa valaistus (Alon Cohen) oli tarkoituksellisesti melko hämärä, hennon vihreän ja punertavan värjätessä välillä tanssijoiden kehot.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Ihmiskunnan pelin viimeiset siirrot – Beckettin hilpeä dystopia ei koskaan petä

Palveltava ja palvelija – Hamm (Pekka Heikkinen) ja Clov (Bakr Hasan)

Jos ajattelit mennä Kansallisteatteriin katsomaan tuoreen sovituksen Samuel Beckettin Leikin lopusta sillä ajatuksella, että se voisi kommentoida nykyhallituksemme pakolais-, vammais-, sote- tai ihmisoikeuspolitiikkaa, kehotan unohtamaan moisen. Beckett-klassikosta on enempään.

Tamperelaisen, tänä vuonna kaksikymppisiään juhlivan Teatteri Siperian ja Kansallisteatterin yhteistuotantona syntyneessä, Heikki Huttu-Hiltusen kurinalaisesti ohjaamassa esityksessä Beckett-klassikko näyttäytyy ajattomana ja universaalina. Juuri sellaisena kuin sen pitääkin näyttää. Kikkailemattomana ja kosiskelemattomana, pelkistettynä mutta puhuttelevana. Ja dystooppisena mutta samalla hirtehisen hilpeänä.

TEOKSEN ENGLANNINKILINEN nimi Endgame (Beckett kirjoitti näytelmänsä alun perin ranskaksi vuonna 1957) tulee shakkitermistöstä. Loppupeli on shakin kolmesta päävaiheesta se viimeisin, jossa osapuolet yrittävät vähentyneellä nappula-arsenaalillaan päästä ratkaisuun. Mieluummin mattiin kuin pattiin. Kun upseeristo on keskipelissä useimmiten vähentynyt, loppupelissä ratkaisun avaimena ovat vähempiarvoiset sotilaat eli ”moukat”.

Leikin lopun lähtötilanteessa kaikki osapuolet ovat jo käytännössä hävinneet pelin. Maaillma ympärillä on tuhoutunut, jäljellä on vain neljä ihmistä, vähäarvoisia ”moukkia” itse kukin. On sokea ja liikuntakyvytön Hamm ja hänen orjamainen palvelijansa Clov, ovat myös jalattomina elävät Hammin vanhemmat Nagg ja Nell.

Syy, mikä voi houkuttaa katsomaan tätä Leikin loppua suomalaisen sosiaali- ynnä muun nykypolitiikan läpi, on Heikki Huttu-Hiltusen kasaama esityksen roolitus.

Hänen läheinen työtoverinsa, moottoripyöräonnettomuudessa 27 vuotta sitten vammautunut näyttelijä Pekka Heikkinen oli ilmaissut ohjaajalle haaveensa Leikin lopun tekemistä jollakin porukalla. Viisi vuotta sitten Huttu-Hiltunen puolestaan kohtasi Suomeen pakolaisena tulleen irakilaisen näyttelijän Bakr Hasanin, joka alkoi heti puhua hänelle Beckettistä. Silloin Huttu-Hiltusella hänellä välähti, että tässäpä olisi passeli Clov Hammia näyttelevän Heikkisen pariksi.

TEATTERI
Teatteri Siperia & Kansallisteatteri
Samuel Beckett: Leikin loppu

Suomennos Mika Leskinen – Ohjaus Heikki Huttu-Hiltunen – Musiikki ja äänisuunntittelu Sanna Salmenkallio – Lavastus ja puvustus työryhmä – Valot Ilkka Niskanen – Rooleissa Pekka Heikkinen, Bakr Hasan, Tuukka Huttunen, Marika Heiskanen

Rinnalle löytyivät vielä Heikkisen kanssa triona Teatteri Siperian Mieslivessä työskennelleet ”alkusiperialaiset” Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen, ja vot, oli ensemble valmis.

Dream team suorastaan, vaikka jättäisi kuriositeetiksi sen, että palveltavaa pyörätuolimiestä esittää liikkumisesteinen näyttelijä ja palvelijaa näyttelee maahanmuuttaja, jotka nyky-Suomessa usein joutuvat kauas erityisosaamisalueiltaan eli huonommin palkattuihin palveluammatteihin. Ja vielä sivummaksi seikaksi sen, että sinimusta hallituksemme viuhtoo raipallaan molempia kyseessä olevia väestöryhmiä erikseen sekä vielä yhteisesti näyttelijöitä koko teatterialaa kurittavilla leikkauksillaan.

Voi sen niinkin päässään uudelleensovittaa, mutta kuten sanottu, teatteri-iltaa ei kannata hukata sinimustuuteen.

KANSALLISTEATTERIN tiivistunnelmaisessa Maalaamosalissa Leikin lopun näennäisen hierarkkiset perusarakenteet huojuvat, kun vähän tyrannimainen, mutta ei sydämestään paha Hamm ei saa Clovia joka käänteessä tanssimaan pillinsä mukaan – kirjaimellisesti, sillä isäntä kutsuu orjaansa aina vihellyspillillä. Maailmassa, josta sivilisaatiot ovat jo tuhoutuneet, on paljon tyhjää aikaa (tai paljon ja paljon – kukaanhan roolihenkilöistä ei tiedä, milloin leikki on kokonaan ohi), jota Hamm ja Clov käyttävät sanalliseen nokitteluun Siinä ottelussa tuloksena on koko lailla patti.

Ensimmäisenä matitetuksi tulevat Nell ja Nagg, nuo roskalaatikoissaan kituuttavat vanhukset, jotka ovat kahdelle muulle heikoimpia moukkia, katsoi pelilautaa tai tarvehierarkiaa sitten miten päin vain.

Marika Heiskanen näyttelevät sydämellisesti kurjimmista kurjimpia, Nelliä ja Naggia.

Bakr Hasanin syntyperä ja äidinkieli tuovat Clovin rooliin oman, luonnollisen jännitteensä. Kun hän ei Irakista aikoinaan tänne tulleena puhu ihan samanlaista suomea kuin me katsojat eikä siis samanlaista Mika Leskisen suomentamaa näyttämökieltä kuin Hamm, syntyy kielikynnyksiä (ei muureja) joiden yli päästäkseen pitää vähän ponnistella. Se tekee hyvää kaikille, katsojankin tarkkaavaisuus pysyy terävänä läpi vajaan kaksituntisen

Kansiksen näyttämöillähän Hasan on jo vanha kettu, oli mukana jo vuonna 2017 talon kiertueteatterin produktiossa Toinen koti, jossa pakolaisina meille tulleet kertoivat omia tarnoitaan.

Pekka Heikkinen taas esiintyi Kansallisteatterin näyttämöillä jo vuonna 2013, jolloin Lavaklubilla nähtiin hänen omiin kokemuksiinsa, muun muassa halvaantumiseen ja ammatista kiinni pitämiseen perustuva monologi Näillä mennään. Hänen rouheaa roolityötään katsellessa ymmärtää hyvin, miksi hän on juuri tämän roolin halunnut pitkään tehdä. Eihän häntä parempaa siihen voi löytääkään. Ei tarvi puristaa metodinäyttelemistä, eikä ohjaajan tai teatterinjohtajan pohtia reprsesentaatiokysymyksiä. Heikkinen tietää, ketä, mitä ja miten näyttelee. Ja se näkyy ja kuuluu.

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Nederlands Dans Theaterin vierailu Tanssin talossa tarjoaa loistavaa nykytanssia

Figures in Extinction -teoksen ykkösosa on tutkimus sukupuuttoon kuolleista ja kuolevista lajeista.

Nederlands Dans Theater (NDT 1) on vuosikymmeniä ollut kiistatta maailmanlaajuisesti nykytanssin johtavia ryhmiä. Se on vakiinnuttanut asemansa tanssiteatterina, jonka esitykset ovat niin sisällöllisesti kuin koreografisestikin huippuluokkaa ja tanssijat sekä teknisesti että ilmaisullisesti virtuoottisia.

Siksi on aivan luonnollista, että ryhmän saapuminen Tanssin taloon tällä viikolla on ehdottomasti kevään merkittävin kansainvälinen vierailu. Varsinkin kun esityksenä on kolmiosainen suurteos Figures in Extinction, jonka kolmannen osan kantaesitys oli vasta helmikuussa.

KOREOGRAFI CRYSTAL PITEN ja ohjaaja Simon McBurneyn kolmesta runsaan puolen tunnin mittaisesta teoksesta koostuva trilogia on huikea. Se on massiivinen niin aiheeltaan kuin toteutukseltaan, mutta on silti esityksenä ilmava ja tietyllä tavalla yksinkertainen. Siinä on voimakas sanoma, mutta katsoja ei silti koe joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi. Siinä on jännittävää visuaalisuutta, teatteri-elementtejä ja paljon tekstiä, mutta silti tulkinnan keskiössä on tanssi ja liike.

Figures in Extinction sisältö on äärimmäisen ajankohtainen. Sen eri osat käsittelevät ilmastonmuutosta, lajikatoa, ihmisten suhdetta luontoon ja toisiinsa sekä suhdetta kuolemaan.

Ykkösosa Figures in Extinction {1.0} the list on tutkimus sukupuuttoon kuolleista ja kuolevista eläin-, kasvi- ja ympäristölajeista. Vaikka aihe on karu, esitys on äärimmäisen kaunis ja voimakkaimmin liikkeeseen keskittyvä.

Äänitteeltä kuultavan sukupuuttolistan myötä tanssijat tulkitsevat erilaisia eläimiä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään eläinimitaatio, vaan kehoa teknisesti erittäin monipuolisesti käyttävää liikekieltä, jossa ”eläin” ilmenee vaikkapa vain kämmenien ja sormien liikkeenä. Mukana on myös hivenen kylmäävää komiikkaa, kun väliin ilmestyy myös koko ilmastonmuutosta huijauksena pitävä puhuja.

TANSSI
Nederlands Dans Theater (NDT 1), Tanssin talo
Crystal Pite & Simon McBurney:
Figures in Extinction

Vastaava luova tuottaja Tim Bell – Musiikki Owen Belton, Benjamin Grant sekä kooste – Tekstit John Berger, Iain McGilchrist – Äänisuunnittelu Benjamin Grant – Valot Tom Visser – Lavastus Jay Gower Taylor, Michael Levine

Figures in Extinction {2.0} but then you come to the humans sekä Figures in Extinction {3.0} reguiem ovat huomattavasti ykkösosaa näytelmällisempiä. Toki liike on edelleen voimakkaasti läsnä, mutta teosten painopiste on tanssijoiden rooleissa, ilmaisussa ja tanssijoiden muodostamissa erilaisissa visuaalisesti näyttävissä ryhmissä.

Kakkososa käsittelee ihmisen aivopuoliskojen toimintaa sekä tarvettamme keskinäiseen yhteyteen yhä enemmän eriytyvässä maailmassa. Esitys on kuin jonkinlainen visualisoitu luento toimistotyyppisessä ympäristössä. Liikekieli on kulmikkaampaa ja enemmän tekstisidonnaista. Kokonaisuutena hyvin totisessa teoksessa kyllä pilkahtelee huumoriakin, kun äänitteen luennoitsijan tekstiä havainnollistetaan, mutta vain pilkahtelee.

Kakkososassa liikutaan isoissa ryhmissä.

Vakavuus lisääntyy kolmososassa, joka tapahtuu lähes kokonaan väljästi kuolemaa tekevän henkilön sairaalasängyn ympärillä tai hämmentävillä ja kauniilla projisoinneilla ja valoilla ympäröidyssä ajattomuudessa.

Sielunmessuksi surulle ja suhteellemme kuolemaan nimetyssä teoksessa keskeisessä osassa ovat John Bergerin tekstin kuolemaan liittyvät 12 lausetta sekä ihmisruumiin hajoamisen viisi vaihetta.

Kuulostaa synkältä, mutta ei esityksenä ole sitä. Tunnelma on pikemminkin etsivä ja kysyvä sekä lopulta hyväksyvä.

UPEINTA FIGURES in Extinction -trilogiassa ovat ilman muuta tanssijat. He ovat kertakaikkisen loistavia, niin teknisesti, ilmaisullisesti kuin energialtaankin. Ja heitä on paljon, yli kaksikymmentä. Pite osaa myös käyttää heitä nimenomaan ryhmänä. Esityksessä on runsaasti hienoja ryhmäkohtauksia, joissa ryhmää käytetään eri tavoin kokonaisena tai osiin jakautuneena ilmaisemaan sekä tekstien sisältöä että tunteita. Toki mukana on useita lyhyitä duetto- tai soolo-osuuksia, mutta esitys on nimenomaan ryhmäteos.

Visuaalisesti esitys luottaa ennen kaikkea valoihin ja projisointeihin. Ja niillä Tom Visser (valot), Jay Gower Taylor (heijastava valotausta) ja Will Duke (projisoinnit) tekevät välillä lähes ihmeitä. Puvut ovat ennen kaikkea tarkoituksenmukaisia (mm. Nancy Bryant), eikä niiden ole tarkoitus nousta sen enempää esille.

Esityksessä on myös koko ajan Benjamin Granin monesta eri teoksesta koostamaa tai hänen ja Owen Beltonin säveltämää musiikkia, mutta se jää taustalle. Musiikki ja äänimaailma ovat olennainen osa kokonaisuutta, mutta niiden tarkoitus on vain palvella kokonaisuutta, ei olla itsenäisiä. Ja tämä toteutuu täydellisesti.

Nederlands Dans Theater (NDT 1) on ryhmä, joka ei petä odotuksia. Figures in Extinction oli juuri niin huikea kuin odottikin, mutta ei silti miltään kantilta ennalta-arvattava. Esitys oli täynnä taidon ja luovuuden lisäksi tunnetta ja ajateltua sisältöä. Mitä enempää voi toivoa.

Nederlands Dans Theaterin Figures in Extinction -esityskokonaisuudella on esitykset Tanssin talossa vielä ke 9.4., to 10.4. ja pe 11.4. klo 19.00.

 

 

 

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Liikkeen ja sanan eläväistä, musiikin kannattelemaa vuoropuhelua

Petri Kekoni (vasemmalla), Kasperi Laine ja Mika Kallio esityksessä Onomatopoiesis.

Koreografi Petri Kekoni on pitkällä urallaan tehnyt lukuisia isoja ja näyttäviä ryhmäteoksia, joista on tullut hänen tunnusmerkkinsä. Sooloteoksia itselleen hän on tehnyt huomattavasti vähemmän.

Nyt Cirkossa nähtävä Onomatopoiesis on Kekonin vasta kolmas soolo. Tai oikeastaan kyseessä on kaksi yhtäaikaista, tanssijan liikkeellistä ja Kasperi Laineen sanallista, sooloesitystä, jotka Mika Kallio sitoo yhteen lyömäsoitinmusiikillaan.

Kaikki kolme ovat koko ajan tietoisia toisistaan ja kuuntelevat toisiaan, mutta eivät varsinaisesti tee mitään yhdessä. Silti esitys on kokonaisuus, jonka kolme peruspilaria hengittävät hienosti yhdessä samassa maailmankaikkeudessa.

ESITYKSEN TAVOITTEENA on tutkia liikkeen, sanan ja rytmin yhteyttä ja vuoropuhelua. Liikkeessä ja sanoissahan on aina joku rytmi ja rytmi puolestaan on aina jonkinlaisessa liikkeessä.

Onomatopoiesiksen etenemistä hallitsee hivenen voimakkaammin Laineen spoken word-esitys, jonka absurdeissa ja ihanan yllätyksellisissä, fantasiaan yltävissä teksteissä vuorottelevat loppusoinnulliset modernit runot ja rönsyilevät tarinat. Laine on esiintyjänä erittäin vahvasti läsnäoleva, joten varsinkin kiihkeissä ja rytmisesti nopeatempoisissa jaksoissa hän väistämättä vetää katsojan koko huomion puoleensa.

TANSSI
Kekoni Company, Cirko
Onomatopoiesis
Koreografia, konsepti, lavastus ja tanssi Petri Kekoni – Sanataide ja esitys Kasperi Laine – Äänimaisema, lyömäsoittimet Mika Kallio – Valot Erno Seppälä – Puvut Maria Sirén – Äänitekniikka ja miksaus Petri Kentala

Kekonin liikekieli on ryhmäteoksissa usein ollut hyvin jylhää ja jopa veistoksellista. Nyt siinä on rentoutta, elastisuutta ja irtonaisuutta jopa levottomuuteen asti. Pieni, jatkuvasti muuntuva liike ei oikeastaan koskaan pysähdy. Koko keho on käytössä, vaikka painopiste usein onkin erittäin elävissä käsissä. Tanssissa on jopa ripaus leikillisyyttä.

Esityksessä on muutenkin paljon hiljaista huumoria niin liikkeissä kuin sanoissakin. Sekä Kekoni että Laine osaavat selvästi lempeästi nauraa myös itselleen. Kaikki tehdään tosissaan, mutta ei olla turhantärkeitä.

Kallion musiikin yksi kulmakivi on iso gongi, jonka tumma sointi jää usein väreilemään näyttämölle. Äänimaisema on jatkuvasti läsnä, mutta ei tee numeroa itsestään. Se on kaiken yhteen turvallisesti kokoava pohja, jonka rytmi pikemminkin seuraa kuin ohjaa Kekonin ja Laineen toimintaa. Musiikki on enemmän taustalla kuin esillä, mutta ilman sitä esitys hajoaisi.

VISUAALISESTI ESITYS on harkitun riisuttu. Maneesin isolla lavalla on vain Kallion soitinarsenaali sekä kulunut nojatuoli. Ikkunoiden ulkopuolelta tilaa valaisevat alussa ja lopussa oranssit heittimet kuin ilta- tai aamuaurinkona, mutta muuten valoilla ei turhaan kikkailla. Erno Seppälä käyttää valoja hyvin ekonomisesti näyttämään juuri sen mitä pitää. Teatterisavuakin lavalle tupruaa. Efekti, joka nykyään näyttää kuuluvan lähes jokaiseen nykytanssiesitykseen, mutta onneksi se ei ole pääasia, eikä peitä tapahtumia.

Tässä kokonaisuudessa Maria Sirénin Kekonille suunnittelema harkitun tyylikkään repaleinen, punainen nahka(?)asu on kuin huutomerkki. Se on katsojan huomion tanssijaan keskittävä, kuten on tarkoituskin, mutta ei kuitenkaan liikaa. Pehmeydessään siitä muodostuu kuin Kekonin toinen iho, joka elää liikkeiden mukana.

Onomatopoiesis on myös siinä mielessä nautinnollinen esitys, että se ei yritä kouristuksenomaisesti ottaa kantaa tai sanoa jotain tästä ajasta ja ympäröivästä maailmasta. Sen sisältö on ajattomampi ja yleisempi, vaikka toki Laineen teksteissä on jonkin verran viittauksia ajankohtaisiin ilmiöihin.

 

AVAINSANAT