VALIKKO

Sotaa kokeneita suomalaisia tulee vähitellen lisää – ja siksi veteraani-käsite pitää päivittää tähän aikaan

  • Kotimaa
  • 06.12.2024
  • 8:30
  • (Päivitetty: 06.12. 8:26)

Veteraani-nimityksen voi vähitellen Suomessakin vapauttaa länsimaiseen tapaan tämän ajan veteraanien käyttöön – eikä se tarkoita sotaveteraanien muiston halventamista.

Maailmansodan veteraanit eivät enää ole mukana tämän vuoden Linnan kutsuilla, vaan heille järjestettiin maanantaina oma juhlansa presidentin seurassa.

Viimeisetkin sota-aikana toimineet lotat ja sotilaat alkavat olla jo satavuotiaita, joten presidentinkanslian ratkaisu – joka lähti veteraanijärjestöjen omasta ehdotuksesta – on ymmärrettävä.

Yksi aikakausi on nyt päättymässä. Mediassa on välillä näkynytkin jo poliitikkojen kannanottoja siitä, miten ”veteraaneja” ei enää kohta meillä ole.

TÄMÄ NÄKEMYS vastaa myös kansalaisten yleistä mielikuvaa – mutta se perustuu suureen ja sitkeään kulttuuriseen väärinkäsitykseen.

Vuosien 1939-1945 sotiin osallistuneet eivät nimittäin ole ainoita, eivätkä missään nimessä viimeisiä ihmisiä, joita Suomen valtio on lähettänyt tai lähettää sodankaltaisiin oloihin ja tehtäviin.

Kriisinhallintaveteraaneja meille tulee joka vuosi lisää. Todennäköisesti tulevina vuosina suomalaissotilaita joutuu matkaamaan kansainvälisiin konflikteihin myös Nato-joukkojen osana.

Jostain syystä moni päättäjäkin on silti oudon jyrkästi korostanut, ettei veteraani-nimitystä pitäisi käyttää muista kuin sotiimme osallistuneista. Pahimmillaan se on nähty sotaveteraaneja loukkaavana.

Ikään kuin Afganistanissa vuonna 2014 vammautuneen sotilaan ”korottaminen” esimerkiksi kuntoutuspalveluissa samaan asemaan vähentäisi vuonna 1944 Ihantalassa haavoittuneen ihmisen uhrauksen merkitystä.

Tietenkään väkisin sotaan joutuminen ei ollut 1940-luvun suomalaisille samanlainen valinta kuin viime vuosina vapaaehtoisesti rauhanturvaajaksi lähteminen.

Voi olla, että jyrkkyys johtuu huonosta omatunnosta. Suomen valtio jätti sotien jälkeisessä ahdingossaan tai arkailussaan sotaveteraanien ja heidän omaistensa asiat rempalleen liian monen vuosikymmenen ajaksi. Siksi nyt julkisessa keskustelussa vältellään kaikkea sellaista, mikä voisi viedä huomiota sodankäyneiltä ihmisiltä.

EHDOTTOMUUS tässä nimiasiassa on hyvin supisuomalainen erikoisuus. Naapurimaissa veteraani-sana ymmärretään laajemmin ja käytännöllisemmin.

Ruotsissa veteraani-nimellä alettiin kutsua jo 1960-luvulla Kongon rajuissa taisteluissa olleita rauhanturvaajia.

Nato-valtio Norjassa uusia veteraaneja on tullut 1950-luvulta Korean sodasta lähtien. Siellä myös Persianlahden sotaan, Libyan tai Afganistanin operaatioihin osallistuneille kuuluu normaali veteraaniasema, kuntoutuksineen kaikkineen.

TÄSSÄ MEIDÄN ajattelutapamme vaatii päivittämistä, ja uudenlaista veteraaniuden ymmärtämistä.

Tietenkään väkisin sotaan joutuminen ei ollut 1940-luvun suomalaisille samanlainen valinta kuin viime vuosina vapaaehtoisesti rauhanturvaajaksi lähteminen.

Mutta samoin moni muukin asia on nykyisin yhteiskunnassa toisin kuin sota-aikana.

Pelkästään rauhanturvaamisen jatkuessa suomalaiset joutuvat vastedeskin aseellisiin konflikteihin siniristilipun alla, Naton tai YK:n merkki hihassa. Uhoava, aggressiivinen itänaapurimme voi aiheuttaa muitakin yhteenottoja.

Kaikki tämä tuo meille uusia veteraaneja, jotka kokevat Suomen lähettämänä ja käskemänä täsmälleen samat kriisiolojen kauhut kuin heidän edeltäjänsäkin.

Siksi hekin ansaitsevat aidon veteraanistatuksensa, valtion takaaman kuntoutuksen ja henkisen tuen järjestelmät. Ne on luotava valmiiksi etukäteen jo nyt rauhan aikana. Toista kertaa veteraanit eivät saa valtiolta unohtua.

AVAINSANAT

Demokraatti 130 vuotta – yhä arvopohjaisen optimismin asialla, mölymystöä haastaen

Demokraatti täyttää tällä viikolla pyöreitä vuosia. Edeltäjämme, Työmies-lehden ensimmäinen numero ilmestyi 2.3. 1895, vähän ennen tsaarin ensimmäisen sortokauden alkua.

Demokraatin ja sen edeltäjien 130-vuotiselle taipaleelle mahtuu valtava määrä historian käännekohtia ja lukijoihin vaikuttaneita päättäjiä: valtaansa kangistuneita hallitsijoita, kiilusilmäisiä vallankumousjohtajia, suomettumisen kätilöitä ja oman aikansa trumputin-kaistapäitä.

Todennäköisesti maailmanhistorian muutosten merkitys avautui tapahtumissa mukana olleille vasta paljon myöhemmin. Harvoin silminnäkijäkään tajuaa, että juuri nyt murretaan jotain vanhaa.

TIEDOSTAMINEN on lisäksi liian usein ollut harvalukuisen eliitin ja kapinajohtajien etuoikeus.

Vaikka kadulla olisi käynnissä vallankumous, tavallisten ihmisten on siitä huolimatta ruokittava perheensä ja elettävä omaa arkeaan.

Jonkun on pyyhittävä lasten räkäiset nenät, vietävä roskat pihan perälle ja paikattava vuotava katto, sillä välin kun narsistiset influensserit ja agitaattorit yllyttävät seuraajiaan barrikadeille identiteettisotiensa nimissä.

Tämä ei tarkoita, etteikö tavallinen tolkun kansalainen tekisi vuorollaan osansa maailman parantamiseksi, päinvastoin. Lukijamme ainakin tekivät.

HE OLIVAT NIITÄ, jotka seisoivat sitkeästi yleislakossa vastustamassa tsaarin sortoa, vaativat reilumpia työoloja tai tasa-arvoisia koulutusmahdollisuuksia kaikille säädyille. He lähtivät rajalle pysäyttämään ahneen suurvallan hyökkäystä. He rakensivat uudelleen jonkun muun rikkoman kotimaan.

He tiesivät, että heikompia pitää aina puolustaa. Aina on myös osattava panna kotimaiset riidat hetkeksi sivuun, kun olemassaoloamme vaarantaa joku isompi yhteinen uhka.

Samat ihmiset myös arvostivat sydämen sivistystä, oppimista ja lukemista, joka suojelee heitä populistijohtajien vedätyksiltä. Tällaisille ihmisille teimme lehteä vuonna 1895 ja teemme yhä.

Linjanamme on arvopohjainen optimismi.

Halu turvata ja varmistaa tavallisten ihmisten oikeudenmukainen elämä, samalla parempaa huomista rakentaen on ollut keskeisiä tavoitteita niin Demokraatin kuin Työmiehenkin julkaisemisessa.

MONI LUKIJAMME on tänä talvena kertonut alkaneensa vähentää uutisvirran seuraamista, koska maailma näyttää olevan vaarojen karikko.

Vallastaan juopuneet yksinvaltiaat sanelevat maiden kohtaloita ja piirtelevät rajoja uusiksi. Epäoikeudenmukaisesti osuvat talousleikkaukset karsivat hyvän elämän edellytyksiä ja tekevät reikiä yhdessä kutomaamme yhteiskunnan turvaverkkoon.

Näihin uhkiin ei ole helppoja ja mustavalkoisia vastalääkkeitä, mutta jo 130 vuoden ajan olemme Suomessakin aina lopulta löytäneet selviytymiskeinot ja voiton avaimet. Yhteistyöllä, rohkeasti omista arvoistamme kiinni pitäen, tulevaisuuteen uskoen.

Demokraatissa linjanamme on arvopohjainen optimismi, ja sitä lupaamme teille lukijoillemme edistää. Itsekriittisesti ja perinteisen journalismin keinoin.

Juhlalehtemme printtinumero ilmestyi torstaina 27.2. 2025.

 

Juhlalehden kansikuvan on tehnyt graafikko Lasse Rantanen.

 

AVAINSANAT

Presidentin peitelty vuosi: miksi emme mediassa kertoneet enemmän tästä epäilystä?

Keskustelin presidentin tavanneiden – tai pikemminkin hänet läheltä nähneiden – ihmisten kanssa viime talvena muutamaan kertaan hänen kunnostaan.

Yritin saada teräviltä ja osaavilta virkamiehiltä, tutkijoilta ja poliitikoilta vastausta kysymykseeni: onko presidentti tilanteen tasalla, näkyykö hänessä merkkejä siitä että jotain olisi pielessä?

Saatan jälkiviisaasti muistaa tapahtumia väärin, mutta voi olla että vastaukset tulivat vähän liian nopeasti.

”Presidentti on erittäin hyvin kartalla asioista.”
”Hän oli todella energinen.”
”Näkee kyllä että hän on paneutunut asioihin, muisti detaljitkin.”
”Haluaisin itse tuossa iässä olla noin hyvässä kunnossa.”

Tällaiset repliikit tulivat uskottavasti ja painokkaasti, eikä minulla ollut 2023-2024 mitään syytä epäillä useamman luotettavan ihmisen samansuuntaisia puheita.

Oikeasti Yhdysvaltain presidentti Joseph Robinette ”Joe” Biden (s.1942) oli kalkkeutumassa juuri niin pahasti kuin miltä näyttikin.

Suurvallan johtaja sekoili puheissaan, ei tunnistanut aina ihmisiä, aikoja ja paikkoja, ja avustajakunta joutui peittelemään ajatuskatkoja.

Vielä keväällä 2024 hyviä päiviä oli enemmän kuin huonoja. Silti heikoimpina hetkinään hän vaikutti uutisvideoissa hauraalta hoivakotiasukkaalta.

Tästä alettiin meilläkin uutisoida tarkemmin ja vakavammin vasta kesästä 2024 alkaen, kun alkoi olla selvää että Bidenin on luovuttava ehdokkuudestaan.

VALEHTELIVATKO Bideniä huippukokouksissa ja kansainvälisissä tilaisuuksissa livenä seuranneet suomalaispäättäjät minulle ja muille asiasta kyselleille toimittajille?

Kyllähän he olivat varmasti nähneet samat merkit.

Joe Bidenin seurannassa petimme yleisömme.

Kukaan ei ole nyt jälkeenpäin myöntänyt syöttäneensä meille tietoisesti pajunköyttä. Osa väittää yhä, ettei itse huomannut edes Bidenin viimeisenä virkavuonna henkisiä tai fyysisiä kompurointeja.

Luultavasti sokeuden osasyynä oli arkailu. Ei haluttu povata pelottavalta tuntuvaa asiaa tapahtuvaksi.

Ymmärrän kyllä myös virkamiesten vaiteliaisuuden. Näistä puhuminen olisi tulkittu tuleviin presidentinvaaleihin vaikuttamiseksi, vieläpä epämieluisan ehdokkaan hyväksi.

Diplomaateillekaan ei ole sopivaa ruotia julkisesti toisen valtion johtajan terveydentilaa. Se nyt kuitenkin on amerikkalaisten äänestäjien murhe ja Bidenin perheen yksityisasia.

PAITSI että ei se ole. Suomalaisellakin yleisöllä on oikeus kuulla ajoissa, jos maamme tärkeimmän liittolaismaan johdossa on vanhuudenhöperöksi taantuva ihminen.

Suomessa on Kekkosen ajalta omaakin kokemusta siitä, mitä vaaroja presidentin etenevä seniiliys aiheuttaa.

Jos virkamieskunta joutuukin puhumaan poliittisista johtajista kieli keskellä suuta, tiedotusvälineiden ei tarvitsisi niin tehdä.

Median velvollisuutena on valvoa päättäjiä tasapuolisesti, ja Joe Bidenin seurannassa petimme yleisömme. Katsoimme liian monta kertaa poispäin väärässä paikassa ja uskoimme vähiä lähteitämme liikaa.

Tämä on alallemme erityisen noloa, koska toimittajat ovat jutuissaan samaan aikaan spekuloineet mielin määrin Donald Trumpin henkisillä kyvyillä.

Tällaisilla virheillä nakerramme ihan itse työmme luotettavuutta.

Myönnän auliisti – minun ja meidän olisi pitänyt tehdä työmme paremmin.

 

Tämä on 13.2. 2025 ilmestyneen Demokraatin printtilehden pääkirjoitus. Lehden erikoisteemana on analyysi Alexander Stubbin ensimmäisestä presidenttivuodesta.
Paperisen Demokraatin voit tilata tästä linkistä.

AVAINSANAT

Vuohipaimenia ja Mogadishun murretta: taas pääministerin naamaan hierottiin rasismilta haisevaa märkää rättiä

Petteri Orpon (kok) venymiskykyä täytyy joko ihailla tai ihmetellä. Yksikään yritysjohtaja ei sietäisi liikekumppaneiltaan niin loukkaavaa käytöstä, kuin mitä perussuomalaiset osoittavat pääministerilleen.

Kun kesällä 2023 hallituksen avainministerit joutuivat tekemään julkisesti tiliä takavuosien rasistisista puheistaan ja vitsailuistaan, perussuomalaistenkin puoluejohdon ilmeet olivat tiedotustilaisuuksissa aika vakavia.

Hallitusyhteistyötä oli tuolloin takana vasta muutama kuukausi, eikä puolue voinut olla vielä varma siitä miten järeisiin kurinpitotoimiin Petteri Orpo kaiken paljastuneen jälkeen ryhtyisi.

Olivathan ilmitulleet käytöskukkaset sellaisia, jotka kavahduttivat sivistysporvaristoakin. Puheenjohtaja Riikka Purra joutui seisomaan pääministerin vieressä ja pahoittelemaan somepostauksiaan silminnähden nöyrtyneenä.

NYT RUNSAASSA vuodessa perussuomalaiset ovat oppineet, että pääministerin suuttuminen tarkoittaa korkeintaan kulmakarvojen rypistämistä ja painokkaasti toistettuja ympäripyöreyksiä – ei todellista kurinpalautusta yhteisen pesän sottaajille.

Pääministeriä ei tarvitse pelätä, ei edes kunnioittaa.

Mitään ei tapahdu, vaikka perussuomalainen puolue pyyhkii pöytää hallituksen sopimilla rasisminvastaisilla toimenpiteillä ja puolueen kansanedustajat epäilevät yhdessä luotujen ohjelmien tarpeellisuutta.

Nöyryys on poissa: Riikka Purrakin voi hymysuin irvailla hallituksen ”DEI” -rasismikoulutuksille televisiolähetyksissä – koska pääministeriä ei tarvitse pelätä, ei edes kunnioittaa.

Perussuomalaisten eduskuntaryhmän lyyrikko Mauri Peltokangas pani viikonloppuna vielä paremmaksi, ja toisti somessa vanhaa käräjilläkin käynyttä mietelmäänsä vuohipaimenista, kameleista ja Mogadishun murteesta. Tarkoitus oli varmaan samaa kuin aiemminkin: heittää sisäpiiriläppää omille ja provosoida muita pöyristymään rasistisiksi tulkittavista mielikuvista.

Tuskin tämäkään oli viimeinen kerta, kun hallituskumppani ehdoin tahdoin hieroo pahalta haisevaa rasismirättiä pääministerin naamaan. Perussuomalaisilla on tarve innostaa rivikannattajiaan, ja maahanmuuttajille möliseminen on aina ollut siihen helpoin tapa.

PÄÄMINISTERIN lammasmaisuus näissä arvo- ja arvovaltakysymyksissä on hämmästyttänyt jopa perussuomalaisia itseään.

Hallituksen vetäjänä hänellä olisi kaikki keinot ja mahdollisuudet jyrähtää, jos joku hallituskumppaneista lällättelee kokoomuslaisillekin tärkeitä perusarvoja vastaan.

Rajanveto ei tarkoita hallituksesta ulos heittämistä, vaan selkeää kaapin paikan näyttämistä ja käytöstapojen opettamista omahyväisesti käyttäytyville työtovereille.

Koska persujen gallupsuosiokin alkaa painua uhkaavasti jo lähemmäs keskustan lukemia, luulisi että puolueella ei enää olisi varaa porsastella hallituksessa kokoaan suurempana sanelijana.

RASISMIN vähättelystä on nimittäin aika pieni matka epäreilun kohtelun ja suoranaisen sorsimisen hyväksymiseen, eikä meillä olisi Suomessa tällaisiin mielikuviin varaa.

Jo nyt Suomen kansainvälinen houkuttelevuus on saanut kolhuja hallituksen aikeista muuttaa ulkomaalaisen työvoiman maastaheittoehtoja.

Hallituskumppanien osoittama ylenkatse ja vähättely ei ole pelkkää pääministerin arvovallan tietoista loukkaamista.

Paljon vakavampaa on, jos se kertoo näiden keskeisten poliitikkojen haluttomuudesta havaita yhteiskunnassa nousevia pimeitä virtauksia.

Samat poliitikot jotka nyt todistavat, ettei Suomessa ole rakenteellista rasismia, ovat vakuuttaneet ettei täällä ole väkivaltaista äärioikeistoakaan.

Jostain ne maakunnista paljastuneet satanisti-uusnatsit tai romaniasiakkaille porttikieltoja antavat ravintoloitsijat kuitenkin tulevat – vaikkei niitä yhdessä hallituspuolueessa haluta nähdäkään.

Kukaan ei kaipaa hallitukselle mikromanageroivaa ja yksittäisiin somemölinöihin tarttuvaa johtajaa, mutta sopimattomalle ja toistuvasti arvottomalle poliittiselle käytökselle pääministerin pitää osata vetää rajat.

AVAINSANAT

Onnea, 125-vuotias SDP – näillä neuvoilla vältät museoon joutumisen

Suomen sosialidemokraattista puoluetta, omaa sukua Suomen Työväenpuoluetta kannattaa nyt 125-vuotispäivänään onnitella. Politiikan kuumassa ryhmässä säilyminen yli vuosisadan ajan ei ole millekään ryhmälle helppo tehtävä.

Suomessakin monet entiset niin sanotut kivijalkapuolueet tai hallitusten vakiojäsenet ovat SDP:n tavoin vuoroin hajonneet, eheytyneet ja lähteneet eri teilleen suhdanteiden vieminä. Jotkut, kuten vanhan liiton kommunistit tai klassiset liberaalit, ovat moneen kertaan ajautuneet marginaaliin ja pelänneet vaalien jälkeen puoluerekisteristä poistamista.

Monessa asiassa SDP on yhä varsin lähellä alkuperäistä versiotaan, eikä sillä gallupkehityksen perusteella mitenkään huonosti mene. Puolue voi siis perustellusti katsoa olevansa yhä tarpeellinen toimija suomalaisessa yhteiskunnassa.

MINKÄÄN PUOLUEEN pysyminen edes nimensä mukaisena ei ole itsestäänselvyys. Moni aatteellinen yhden asian liike etääntyy helposti lähtökohdistaan, kun maailma muuttuu ja ensimmäiset tavoitteet täyttyvät.

Slovakian venäjämielinen Smer on hyvä esimerkki siitä, miten väärin sosialidemokratian voi joko votkapäissään tai rahanahneuksissaan käsittää.

Samoin käy, jos itsekeskeiset johtajat pääsevät muokkaamaan puoluetta liikaa omaksi kuvakseen, henkilökohtaiseksi sirkuksekseen. Euroopassakin on itseään demareiksi kutsuvia puolueita, jotka ovat lähinnä karikatyyreja nimellisestä ideastaan.

Muun muassa Slovakian venäjämielinen, änkyräpopulistinen Smer on pääministeri Robert Ficon johtamana hyvä esimerkki siitä, miten väärin sosialidemokratian voi joko votkapäissään tai rahanahneuksissaan käsittää.

Siksi onkin erityisen arvokasta, miten edistyshalu, demokratian kunnioittaminen, heikompiosaisten puolella oleminen ja reilumpien työelämän ehtojen vaatiminen ovat SDP:n ohjelmissa edelleen yhtä olennaisia ja tavoitteiksi kirjattuja kuin 125 vuotta sitten.

ALKUPERÄISYYS ei tietenkään ole itseisarvo. Jokaisen poliittisen tai yhteiskunnallisen toimijan täytyy säännöllisesti tarkistaa, vieläkö oma toiminta vastaa jäsenistön tai äänestäjien tarpeisiin.

Olipa kyse seurakunnasta, puolueesta tai yhdistyksestä, kenenkään ei ole hyvä jämähtää perinneseuraksi tai ulkomuseoksi tiukasti säädeltyine hassuine hattuineen ja lauluineen.

Uudistuminen ja ulkoisten tapojen päivittäminen ei tarkoita menneisyyden häpeämistä, mutta se voi olla hyvinkin ratkaiseva keino uusien tulijoiden puhuttelemiseksi.

Jos toimintaan haluava joutuisi ensiksi opettelemaan liturgisen puhdasoppisen kielenkäytön ja historialliset rituaalit, voi olla että kynnys liittyä mukaan karkeloihin nousisi meille taviksille liian kovaksi. Kirkko on paininut tämän vanhurskauspulman kanssa hyvinkin paljon.

Ei ehkä ole sattumaa, että kirkko ei enää vanhatestamentillisesti neuvo tuomaan Herralle eläinuhreja eikä demarien periaateohjelmassa haikailla sosialistisen vallankumouksen perään.

Uudistusrohkeudessa kannattaakin ottaa mallia liikkeen esiäideistä ja -isistä. SDP uskalsi heivata alkuperäisen Työväenpuolue-nimensäkin romukoppaan jo vuonna 1903, koska sen katsottiin rajaavan jäsenkuntaa turhaan ”pelkkiin” ruumiillisen työn tekijöihin.

JATKUVAN uudistushalun lisäksi kaikille puolueille on tärkeää ottaa opiksi omista virheistään. Vähintään yhtä paljon pitää varoa voitonhuuman kirousta menestyksen hetkellä.

Tästä varoittava esimerkki on nykyinen hallitus, joka kylvi heti ensimmäisenä toimintavuonnaan tulevien tappioidensa siemenet. Jos valtaannousu innostaa kyykyttämään ja alistamaan vastapuolta saneluhengessä mahdollisimman paljon, ylpeyden synnistä maksetaan väistämättä jossain seuraavissa vaaleissa.

Tämän riskin välttäminen vaatii vähintään 125 vuoden kokemusta politiikan nousuista ja laskuista – ja sopivaa edistysmielisyyttä hyvien neuvojen kuuntelemiseen.

AVAINSANAT

SDP:ssä oli draamakuninkaallisten kesä – saisiko nyt syksyllä jo vähemmän teatraalista politiikantekoa?

Poliittinen kesäteatteri päättyi eduskunnassa rajalain hyväksyntään - syksyllä tulee uusia draaman aiheita.

Kesän aikana oli hämmentävää lukea politiikkojen somepostauksia ja toimittajien analyyseja siitä, mitä SDP:n eduskuntaryhmässä tapahtui rajalakia käsiteltäessä – ja ennen kaikkea kuinka rikkinäiseksi puolue on muka mennyt.

Tietysti kovimpia väitteitä tuli juuri ennen lakiäänestystä. Puolueen piti jopa hajota sisäisiin kiistoihinsa, ennusti Ilta-Sanomat, nimettömiin demarilähteisiinsä vedoten. Myös Yleisradion mukaan SDP oli ennen rajalakiäänestystä jakautunut vähintäänkin kahtia.

Kun laki hyväksyttiin, jotkut kommentoijat ovat vuorenvarmoja siitä, että SDP:n kansanedustajia painostettiin suurin piirtein kiinalaisen vesikidutuksen keinoin äänestämään oikeusvaltion hajottamisen puolesta.

Kukaan SDP:n eduskuntaryhmän kokouksissa paikalla ollut ei ole osannut tarkasti kertoa, millaista junttaus on ollut, mutta ilmeisesti kovasanainen väittely ja palopuheet ovat menneet tunteisiin. Luultavasti keskusteluissa ei ole käytetty tarpeeksi trigger warningeja.

Hymyileminenkin voi joskus tuntua pelottavalta vihahymyltä, kun sen oikein oivaltaa sellaiseksi.

TEORIAT SIITÄ, miksi SDP-johto näitä oletettuja julmuuksia teki, ovat vielä hurjempia. Kuulemma Antti Lindtman oli käynyt kauppaa Petteri Orpon (kok) kanssa hallituspaikasta, ja hintana oli Unkarin tien hyväksyminen.

Miksi gallupjohtaja tekisi näin kolme vuotta ennen vaaleja, jää silti mysteeriksi. Oppositiojohtajan ja pääministerin kättely eduskunnassa kuitenkin viittasi fiksujenkin ihmisten mielestä johonkin tehtyyn salaliittoon.

Ai niin – kerroinko jo, että äänestystulos murensi oikeusvaltion, ja eduskunta muuttui terroristivaltio Venäjän duumaksi? Näinhän kansanedustajat meitä kesällä valistivat.

TÄLLAISET draamailut, äärimmäisten tunteiden tulkitsemiset sekä salaiset juoruamiset ovat yleensä tuttuja päiväkotimaailmasta. Ehkä myös Kauniit ja rohkeat -televisiosarjasta.

On välillä vaikea uskoa, että nyt toimijoina olivat aikuiset ihmiset, politiikan ammattilaiset.

Uhriutuminen on someaikana yhä houkuttelevampaa, mutta se ei juuri koskaan aja maan etua.

Kansanedustajien perustyötä on yhteiskunnallisesti merkittävien ja joskus repivänkin huonojen kompromissien tekeminen. Jos näin käy, parlamentaarikoille seuraava tehtävä on niistä Suomelle koituvien vahinkojen minimoiminen, ei omassa mielipahassa piehtarointi.

Koettuihin ikäviin tunteisiin vetoaminen ja uhriutuminen on someaikana yhä houkuttelevampaa, mutta se ei juuri koskaan aja maan etua.

HYVÄT SDP:N kansanedustajat, näyttäkää syysistuntokaudella itse parempaa esimerkkiä kuin kesällä.

Kasvakaa aikuisiksi ja vähentäkää teatraalisuuttanne – koska sitä samaa olette hyvin perustein vaatineet oikeistopopulisteiltakin. Kaikista politiikan risauksista ja kilpailijoiden väärinsanomisista ei tarvitse pöyristyä pelkän oman pöyristelyhalun takia.

Jos sen sijaan olette eri mieltä SDP:n enemmistön linjasta, haastakaa Lindtman ja muu puolueen johto reilusti naamakkain, julkisesti.

Anonyymien nettitrollien tavoin eri suuntiin nimettömänä kanteleminen ei ole vastuullista politiikantekoa.

Ja tässä tarjoan demarivaikuttajille ja riviaktiiveille apua. Lehtemme antoi ennen käännytyslain käsittelyä puheenvuoroja tasapuolisesti sekä lain vastustajille että kannattajille, kaikista puolueista.

Aivan samalla tavalla demarienkin kaikki sisäiset virtaukset pääsevät Demokraatissa vastedeskin esille. Siis jos linjanmuutosta toivovat haluavat aidosti tätä keskustelua käydä, eivätkä vain kylvää riitaa turvallisesti selkien takana.

AVAINSANAT