VALIKKO

Petteri Orpon talouslinjalle löytyi selitys: ”Se on luokkapolitiikkaa, tymä!”

  • Kolumnit
  • 25.04.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 25.04. 21:45)

Hallituksen suhde velkaantumiseen ja rahankylvöön voi vaikuttaa poukkoilevalta – mutta kaikki taitaakin perustua hyvin johdonmukaisesti toteutettuun linjaukseen.

Se on talous, typerys (It’s the economy, stupid), sanoi aikoinaan 1992 Bill Clintonin vaalistrategi. Tällä hän viittasi siihen, että talous oli lamasta kärsineelle äänestäjäkunnalle tärkein asia, vaikka istuva presidentti George Bush vanhempi halusi korostaa saavutuksinaan Persianlahden sodan voittoa ja Neuvostoliiton kaatumista.

Tämän painottaminen auttoi ja Clinton nousi presidentiksi.

Meillä Suomessa kehysriihen ratkaisujen perusteella Petteri Orpon (kok) hallituksen politiikkaa voi selittää samankaltaisella ilmaisulla:

– Se on luokkapolitiikkaa, tymä. ( *

Nyt vain ei puhuta äänestäjistä vaan hallituksen tärkeimmästä tukijakunnasta. Aivan sama mitä yhteiskunnassa päätetään, pääasia on edistää elinkeinoelämän ja työnantajajärjestöjen toiveita.

Suuntaa voi muuttaa aina, jos tilaaja tarvitsee.

KAHDEN VUODEN ajan hallitus on korostanut huoltaan valtion velkaantumisesta, ja silti tällä viikolla julkistettiin lista valtavista veronalennuksista.

Unohtuiko haave julkisen talouden tasapainosta, ja miksi juuri nyt?

Hallituksen linja näyttää paljon johdonmukaisemmalta, jos sitä tarkastelee luokkapolitiikan linssien läpi.

Hallitus edustaa suurpääoman intressejä ja sen tavoitteena on heikentää työtätekevän
enemmistön asemaa työnantajiin verrattuna.

Kansantalouden kasvu, julkisen talouden kestävyys tai työllisyyskin ovat tarvittaessa toissijaisia tähän tavoitteeseen nähden.

NÄYTÖT tästä ovat selviä. Hallitus on jo aiemmin tehnyt useita työnantajajärjestöjen toivomia työmarkkinauudistuksia, joilla heikennetään työntekijöiden ja ammattiliittojen asemaa.

Ansiosidonnainen työttömyysturva porrastettiin niin, että sen taso laskee jo kahden kuukauden jälkeen jopa satoja euroja.

Poliittisten lakkojen kesto rajattiin 24 tuntiin, tukilakkoja rajoitettiin. Jopa yksittäinen työntekijä voi jatkossa saada laittomaksi tuomittuun lakkoon osallistumisesta 200 euron seuraamusmaksun.

Myös määräaikaisten työsopimusten solmimista ollaan helpottamassa.
Näiden toimien työllisyysvaikutukset ovat epävarmoja tai jopa olemattomia.

SEN SIJAAN luokkapolitiikkana ne ovat toimivia: palkansaajien neuvotteluasema suhteessa työnantajiin vaikeutuu.

Julkisen talouden tasapainottamisen nimissä tehdyt leikkaukset ovat nekin osuneet lähes kaikkiin muihin, paitsi rikkaisiin pääoman omistajiin.

Nyt hallitus alentaa esimerkiksi yhteisöveroa kahdella prosenttiyksiköllä. Kansantalouden kasvua se lisää tutkimusten mukaan korkeintaan vähän.

Sen sijaan yritysten tuloksesta jää enemmän omistajille käteen, kun siitä maksetaan vähemmän veroa. Hallitus sivuutti tutkimustiedon, koska elinkeinoelämän lobbarit runnoivat veroalennuksia voimallisesti läpi.

Palkansaajien neuvotteluasema suhteessa työnantajiin vaikeutuu.

Hallitus poistaa myös työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuuden.

Poisto on näennäisesti symmetrinen, kun se koskee sekä työntekijä- että työnantajajärjestöjen jäseniä. Tosiasiassa se on työntekijäpuolelle paljon
merkityksellisempi, ja yrityksillä on keinoja saada samat vähennykset muuta kautta verosuunnitteluunsa.

Tätäkin voi siis tulkita säästötoimen sijaan luokkapolitiikkana: todennäköinen pitkäaikainen seuraus on ammattiliittojen jäsenmäärien lasku. Tämä helpottaa aikanaan liittojen ohi sopimista ja työehtojen polkemista.

Vastakkainasettelun aika ei siis edelleenkään ole ohi.

*) Tymä = kömpelö nuorisolaisväännös ”tyhmästä”

AVAINSANAT

Euroviisut kiillottaa kansanmurhaajan kilpeä – Ruumiiden määrästä viis: tervetuloa Euroviisuihin, Israel!

Israelin euroviisuedustajana tänä vuonna on 24-vuotias Yuval Raphael, joka haavoittui syksyllä 2023 Hamasin terrori-iskussa Israeliin.
  • Kolumnit
  • 26.04.2025
  • 16:00
  • (Päivitetty: 26.04. 17:06)

50 000 kuollutta palestiinalaista ei saanut Yleä vakuuttumaan, että Israelia on kohdeltava Euroviisujen suhteen kuten Venäjää.

Taustalla soi karnevalistinen musiikki, kun toimittaja Rotem Achihun tarttuu tussiin. Gazan ihmisille, hän kirjoittaa ammuksen kylkeen. Vieressä rivissä nököttävissä muissa ammuksissa on lisää viestejä, Achihun lukee ne ääneen.

Gazalle, rakkaudella.

Maailman rohkeimmat miehet, Israelin miehet.

Sekä: Onnittelut!

”Haluan, että lähetämme nämä ammukset matkaan”, Achihun sanoo ja kipuaa panssarivaunuun. ”Pommitamme heitä nyt”, komppaavat ympärillä seisovat israelilaissotilaat. Achihun aloittaa lähtölaskennan.

”Kaksi, kolme, ammu!”

Kuuluu pamaus.

”Kaksi, kolme, ammu!”

Uusi pamaus, naurua.

Riemukas musiikki ottaa kierroksia, kun Achihun toistaa käskynsä kerta toisensa jälkeen. Lopulta homma on hoidettu, ja on kehujen vuoro.

”Hyvää työtä! Hyvä tiimi!” Achihun riemuitsee.

Israelin yleisradiotoimittaja Rotem Achihun kirjoitti terveisensä Gazaan ammuttavaan kranaattiin.

.

KOHTAUS on vain yksi esimerkki Israelin yleisradioyhtiö Kanin kuluneen puolentoista vuoden aikana tuottamasta sisällöstä, jota on leimannut toistuvasti palestiinalaisten epäinhimillistäminen sekä Israelin Gazassa toteuttamalla kansanmurhalla ilakointi.

Achihunin tempauksen ohella on lähetetty ohjelmaa, jossa israelilaissotilas nimittelee palestiinalaisia seksuaalirikollisiksi ja turvallisuusuhkaksi. On haastateltu laittomassa siirtokunnassa rakennuttajaa, joka puolustaa palestiinalaisten erottelua juutalaisista, koska ”he haluavat tappaa juutalaiset”.

On kuunneltu lapsikuoroesitystä ”kaikkien tuhoamisesta” sekä esitetty lastensairaalan johtaja, tohtori Hussam Abu Safia terroristina – ainuttakaan todistetta osoittamatta.

Silti mikään ei ole saanut kansainvälistä yhteisöä tiukasti toteamaan, että nyt riittää. Niin ei ole tehnyt myöskään Euroopan yleisradiounioni EBU, jonka viesti on jälleen tässä kohtaa kevättä ajankohtainen, ja jo toista vuotta perättäin sama, ruumiiden määrästä viis: tervetuloa Euroviisuihin, Israel!

Ylen toiminnassa pohjimmiltaan kyse on siitä, kenen oikeus elämään nähdään puolustamisen arvoisena.

ISRAELIN päästäminen Euroviisuihin on sopinut myös Suomen yleisradioyhtiölle Ylelle. Vaikka millaisille kiekuroille aivonsa vääntäisi, logiikkaa on mahdoton ymmärtää.

Kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssotansa Ukrainaan, Yleisradio vaati EBUa sulkemaan Venäjän ulos Euroviisuista. Tiedote oli ylevä:

”Yle puolustaa aina länsimaista demokratiaa, oikeusvaltion perusperiaatteita, sananvapautta ja ihmisarvoa. Yle ei voi olla mukana tapahtumassa, jossa räikeästi näitä arvoja vastaan hyökännyt Venäjä voi käyttää yhtä Euroopan tunnetuinta brändiä oman etunsa ajamiseen.”

Vaatimus toteutui. Mutta Israelin osalta Ylen ääni kellossa on ollut toisenlainen.

”Yle on riippumaton media, eikä se siksi voi harjoittaa valtiotason politiikkaa. (- -) Yle ei boikotoi Euroviisuja sen takia, että Israelin tv-yhtiö osallistuu laulukisaan”, Yleisradiolta ilmoitettiin Ilta-Sanomille maaliskuussa 2025 sen jälkeen, kun yli 10 000 suomalaista vaati adressillaan Yleä vetoamaan EBUun Israelin sulkemiseksi laulukisoista.

ON TIETENKIN päivänselvää, että Yleisradio voisi halutessaan olla aktiivinen toimija. Pohjimmiltaan kyse onkin siitä, kenen oikeus elämään nähdään puolustamisen arvoisena.

Toiminnallaan Yle on tehnyt kirkkaasti näkyväksi, etteivät kaksoisstandardit ole sille ongelma.

Se on suuri vahinko, sillä sen myötä usko Yleisradioon ei ole koetuksella vain perussuomalaisilla vaan myös niillä, jotka vielä tuomitsevat kansanmurhan – raskaimmaksi määritellyn rikoksen ihmisyyttä vastaan, jonka estämiseen jokaisella valtiolla on velvollisuus.

AVAINSANAT

Heikossa suhdanteessa sopeuttaminen voi kiihdyttää velkaantumista – käyttöön tulisi ottaa investointien kultainen sääntö

Petteri Orpon ja Riikka Purran hahmot Ympäristöliike Elokapinan poliittisessa performanssissa.
  • Kolumnit
  • 25.04.2025
  • 10:50
  • (Päivitetty: 25.04. 12:33)

Kokoomus kampanjoi vuoden 2023 eduskuntavaalien alla iskulauseella ”Nyt on oikea aika lopettaa velaksi eläminen”.

Eduskuntavaalikeskustelun pohjalta Orpon hallitusohjelman keskeiseksi talouspoliittiseksi tavoitteeksi asetettiin julkisen velkaantumisen lopettaminen.

Tavoitetta ei ole saavutettu. Päinvastoin talouskasvu on ollut vaisua ja työttömyys noussut yli yhdeksään prosenttiin.

Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan julkisyhteisöjen alijäämä oli 4,4 prosenttia ja julkinen velka 82,1 prosenttia bruttokansantuotteesta vuonna 2024.

SOSTEn pääekonomisti Otto Kyyrösen, UTAKin toiminnanjohtaja Lauri Holapan ja STTK:n pääekonomisti Patrizio Lainàn kirjoittama tuore selvitys Orpon hallituksen finanssipolitiikan vaikutuksista auttaa ymmärtämään, miksi pyrkimykset kääntää velkaantuminen laskuun ensisijaisesti julkisia menoja leikkaamalla ovat kääntyneet itseään vastaan.

UTAKin julkaisemassa selvityksessä simuloitiin Orpon hallituksen sopeutustoimien vaikutuksia talouskasvuun ja julkiseen velkasuhteeseen Euroopan komission käyttämällä Debt Sustainability Analysis (DSA) -mallilla, jonka avulla komissio arvioi EU-jäsenmaiden velkakestävyyttä. Mallin oletuksia muutettiin tutkimuskirjallisuuden pohjalta realistisemmiksi.

Finanssipolitiikan kerroin ilmaisee finanssipolitiikan vaikutusta bruttokansantuotteeseen. Euroopan komissio on käyttänyt kerrointa 0,75, mutta UTAKin selvityksessä kertoimeksi valittiin 1,4.

Jälkimmäinen kerroin on tuoreessa Suomea tarkastelleessa tutkimuksessa havaitun vaihteluvälin keskiarvo, jota on käytetty myös aiemmassa komission DSA-mallia koskevassa tutkimuksessa.

Lisäksi finanssipolitiikan vaikutusjakso pidennettiin kolmesta vuodesta viiteen ja kymmeneen vuoteen kahdessa eri simulaatioskenaariossa, sillä ei ole realistista olettaa, että talous palautuisi vain kolmessa vuodessa potentiaaliselle kasvu-uralleen. Laskelmissa huomioitiin myös sopeutuksen kansainväliset heijastusvaikutukset.

Sopeutustoimien vaikutuksista on käyty Suomessa hämmästyttävän vähän syvällistä analyyttistä keskustelua.

Simulaatioiden tulos oli selkeä. Koska finanssipolitiikan sopeutus heikentää erittäin merkittävästi talouskasvua, sopeutus johtaa julkisen sektorin velkasuhteen kasvuun. Julkisen velkaantumisen hillinnän näkökulmasta hallituksen olisi kannattanut pitäytyä finanssipolitiikan sopeutuksesta.

Selvitys teki näkyväksi sen, että finanssipolitiikan vaikutus julkiseen talouteen on riippuvainen oletetusta finanssipolitiikan kertoimesta sekä finanssipolitiikan vaikutusjakson kestosta.

Sopeutustoimien vaikutuksista kokonaiskysyntään ja julkiseen talouteen on kuitenkin käyty Suomessa hämmästyttävän vähän syvällistä analyyttistä keskustelua.

UTAKin selvityksen tulos on hätkähdyttävä, mutta se ei ole poikkeuksellinen tutkimuskirjallisuuden valossa. Kansainvälisen valuuttarahaston laaja tutkimus vuodelta 2023 havaitsi, että sopeutus ei ole keskimäärin vähentänyt julkista taloutta sopeuttaneiden maiden julkista velkasuhdetta.

Julkista taloutta vahvistava sopeutus edellyttää suotuisat makrotaloudelliset olosuhteet, kuten yksityisen investointibuumin tai nettoviennin vahvan kasvun. Suomessa vienti ei ole kuitenkaan lähtenyt toivottuun nousuun ja viimeaikainen korkea korkotaso on tehnyt monista yritysten suunnittelemista investoinneista kannattamattomia.

Selvityksessä korostetaan, että finanssipolitiikan sääntökehikkoa ja sen teknisiä yksityiskohtia tulisi uudistaa vahvemman ja suhdanteita tasaavan investointipolitiikan mahdollistamiseksi niin Suomessa kuin EU:ssakin.

Käytännössä käyttöön tulisi ottaa investointien kultainen sääntö, jonka mukaan julkiset investoinnit olisivat budjettirajoitteiden ulkopuolella eli niitä voisi rahoittaa velalla.

Jotta Suomen talouden tuotantokuilu saataisiin suljettua ja työttömyys painettua vuonna 2022 vallinneeseen kuuteen prosenttiin, Kyyrönen, Holappa ja Lainà esittävät neljän miljardin euron julkista investointiohjelmaa. Tämä elvyttäisi talouskasvua ja olisi siten realistisempi keino laskea Suomen julkista velkasuhdetta.

Ohjelmassa ohjattaisiin rahaa väylien kunnossapitoon, asuntorakentamiseen ja koulutukseen. Lisäksi ohjelmassa tuettaisiin yrityssektorin investointitoimintaa julkisen pääomasijoittamisen ja vihreän teollisuuspolitiikan kautta.

Kirjoittaja on asiantuntija Uuden talousajattelun keskus UTAKissa.

AVAINSANAT

Evp-upseeri: Venäjän seuraavat aikeet ovat meille paljon isompi riski kuin suhteemme Donald Trumpiin

Suomenukrainalaisten mielenosoitus Helsingissä.
  • Kolumnit
  • 21.04.2025
  • 10:32
  • (Päivitetty: 25.04. 12:32)

Suomen suhdetta Donald Trumpiin ja Yhdysvaltoihin voidaan puida maailman tappiin. Tavallaan se harhauttaa meitä miettimästä sitä, mikä meille on kuitenkin tärkeintä: Venäjän toiminta ja sen tavoitteet meidän suuntaamme.

Trumpin toisella kaudella USA on kaatanut vanhat ja luonut uudet tiekyltit maailmaan, varsinkin sen talouteen, mutta myös turvallisuuspolitiikkaan.

Aiempi luottamus Washingtonin järkeen perustuvaan politiikkaan on murentunut monessa asiassa. Silti mitään näistä nyt tapahtuneista tullikiistoista tai Grönlanti-painostuksesta ei voi verrata siihen konkreettiseen uhkaan, jonka Venäjä meille muodostaa.

Venäjä on häijy sanelija, joka ei pelkää käyttää voimaa saadakseen sen, minkä se haluaa ja kuvittelee itselleen kuuluvansa. Viime päivinä olemme lukeneet sarjavalehtelija Sergei Lavrovin toistavan Venäjän ajatuksen siitä, että Neuvostoliitto lahjoitti Suomelle itsenäisyyden. Kun suhteita hoideltiin saunomalla ja jääkiekkoa pelaamalla, heidän tahtonsa mukaisesti, kaikki oli hyvin.

Taustalla on ajatus siitä, että oikeastaan Suomi on olemassa vain Neuvostoliiton hyväntahtoisuuden takia. Ja se olemassaolon oikeus voidaan ottaa pois, jos käyttäydymme Kremlin mielestä väärin.

UKRAINASSA Venäjä puhuu mahdollisesta rauhasta, jos se saa naapuriltaan neljä aluetta: Luhanskin, Donetskin, Zaporižžjan ja Hersonin.

Näistä se on kyennyt kolmen (tai oikeammin yhdentoista) vuoden aikana valloittamaan vain Luhanskin. Donetskista ja Zaporižžjasta puuttuu vielä noin 20-30 prosenttia, Hersonista enemmän.

Samalla aluehalut paljastavat Kremlin todelliset tavoitteet. Venäjä puhuu itselleen ”luonnollisena alueena” kuuluvasta Novorossijasta, johon edellä mainittujen lisäksi sisältyvät Harkovan, Mykolajevin ja Odessan seudut.

Se on siis se todellinen tavoite, johon Venäjä pitkällä tähtäimellä pyrkii. Nyt tehtävä rauha olisi vain osatavoite, jossa Venäjä saisi hengähdystauon ja aikaa valmistella valmistella seuraavaa operaatiota.

Varsinkin kun Venäjän toivomiin rauhanehtoihin kuuluisi Ukrainan asevoimien vahvuuden pienentäminen sekä valtion muunkin suvereniteetin rajoittaminen.

NÄLKÄ KASVAA syödessä, sanotaan. Venäjä on käytännössä koko 2000-luvun ajan marssinut sodasta ja kriisistä toiseen kohtaamatta konkreettista vastarintaa omien kansalaistensa tai lännen taholta.

Tšetšenia murskattiin, Georgia miehitettiin osittain, Krim vallattiin ja liitettiin osaksi Venäjää, Itä-Ukrainassa aloitettiin sota, Syyrian diktaattoria tuettiin sodassa hänen omaa kansaansa ja osin länttäkin vastaan.

Vallasta syöstyt Ukrainan ja Syyrian itsevaltiaat on evakuoitu ja pelastettu Venäjälle.

Venäjän sotatie on kuorrutettu valheilla ja viattomien ihmisten ruumiilla. Vasta vuonna 2022 alkanut Ukrainan sodan täysimittainen vaihe on saanut lännen heräämään Venäjän brutaaliuteen.

Venäjä katsoo olevansa pyhitetyssä sodassa kaikkia vastaan.

Siihen, ettei mikään sopimus merkitse mitään, ettei yksikään ihmishenki merkitse mitään. Omia sotilaita voi uhrata loputtomiin ja vastustajan siviileihin iskeä sotarikoksia tehden.

Ja kaiken voi kiistää, kaikesta voi valehdella. Venäjä katsoo olevansa pyhitetyssä sodassa kaikkia vastaan: oikeauskoiset ja perhearvoja kunnioittavat ortodoksit tuovat järjestyksen lännen moraalisesti rapauttamaan maailmaan.

KOLMEN VUODEN ajan on ollyt häkellyttävän vaivaannuttavaa seurata länsimaiden kompastelua Ukrainan tukemisessa.

Voidaanko antaa sitä tai tätä varustetta, tai näitä aseita ja niitä kykyjä. On pelätty Venäjän vihjaamaa eskalaatiota – sitä jonka piti tulla ensin Leopard-tankeista tai HIMARS-ohjuksista.

Nyt ollaan kuitenkin siirtymässä Ukrainan taistelun tukemisen miettimisestä askel eteenpäin.

Nyt Euroopan maiden on aiempaa vakavammin analysoitava Venäjän todellisia seuraavan vaiheen tavoitteita – etenkin sitä mitä maa meiltä haluaa, jos ja kun taistelut Ukrainassa taukoavat.

Jos Venäjä nyt saavuttaa edes osatavoitteen pitkässä valloituksiin ja tuhoamiseen perustuvassa toimintaperiaatteessaan, olemme (ehkä jo lähitulevaisuudessa) niin sanotusti kusessa.

Mitä pidemmälle itseriittoinen Venäjä päästetään, sitä röyhkeämmäksi se käy.

Eurooppa on uuden edessä. Nyt on suden hetki. Euroopalla on mahdollisuus ottaa ohjat omiin käsiinsä varmistaakseen oman turvallisuutensa. Se vaatii paljon hikeä, rahaa ja kyyneleitä sekä Ukrainan tukemista entistä enemmän.

Samalla se vaatii irtiottoa Trumpin johtaman Yhdysvaltojen politiikasta, joka myötäilee Venäjän tavoitteita. Irtiotto pitää silti tehdä katkaisematta transatlanttista suhdetta.

Ei käy kateeksi Euroopan johtajia, mutta nyt on se näytön paikka.

TÄSSÄ PELISSÄ Suomella on vielä ihan oma erityinen paikkansa. Suomi ja Suomen talousalue niin Itämerellä kuin arktisessakin kiinnostaa Venäjää paljon enemmän kuin esimerkiksi Portugalin tienoo.

Venäjä on jo selkeästi osoittanut kostonhalua Suomen tekemistä valinnoista ja yleisestä kiittämättömyydestä – siitä itsenäisyydenkään saamisesta emme ole tarpeeksi syvään viime aikoina kiitelleet.

Tämän sanoman vahvistaminen Venäjällä on helppoa, siksi se tulee jatkumaan. Vanhoja natsejahan suomalaiset jo ovat Kremlin kansalleen kylvämissä mielikuvissa.

Tätä ei siellä tehdä sattumalta eikä vahingossa, vaan jonkun vielä toteutumattoman tarpeen takia.

AVAINSANAT

Janne Riiheläinen: Vanhan järjestyksen maailma murtui, ja suomalaistenkin pitää alkaa puhua demokratian kohtalosta

  • Kolumnit
  • 18.04.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 25.04. 12:33)

Tänä keväänä suurvaltojen liittolaismieltymykset muuttuivat ja Euroopan turvallisuusrakenteisiin halkesi railoja. Vaikka päättäjämme eivät voi demokratiaa uhkaavista riskeistä täysin avoimesti puhua, kansalaisten pitää osata tehdä se heidänkin puolestaan.

Donald Trump vannoi virkavalansa kolme kuukautta sitten ja sen jälkeen on vauhtia riittänyt kaikilla politiikan sektoreilla. Alle sadassa päivässä Yhdysvaltain presidentti hallintoineen on saanut sekaisin paitsi oman maansa, myös geopolitiikan ja maailmantalouden.

Trump on pannut lujille ennen kaikkea eurooppalaisten maiden poliittiset johtajat ja heidän taustakoneistonsa. Eri maiden suurlähetystöissä Yhdysvalloissa on varmasti saatu painaa pitkää päivää yrityksessä pysyä jatkuvasti vaihtuvien tilanteiden tasalla.

Vielä Trumpin valinnan jälkeen Euroopassa uskottiin asioita tapahtuvan samoin kuin hänen ensimmäisellä kaudellaan: kovia puheita, mutta käytännössä pitkälti entiseen malliin jatkuvaa liittolaisuutta.

Yhdysvallat vetäytyy itse luomastaan maailmanjärjestyksestä.

Mutta helmikuun alkupuolella käynnistyi Trumpin Yhdysvaltojen kaksijakoinen Eurooppa-politiikka: liittolaisia niivitetään parhaansa mukaan ja Vladimir Putinin Venäjän puolella ollaan niin sanoissa kuin teoissa. Maanosan demokratiaa vaarantavat eurooppalaiset ääriliikkeet saavat tukea Atlantin takaa.

Tästä käynnistyi puolestaan EU-maiden kaksijakoinen politiikka: yritys pitää suhteet Trumpiin mahdollisimman kunnossa ja samaan aikaan rakentaa uutta liittoumaa, joka tekisi mahdollisimman tarpeettomaksi välittää siitä, mitä Trump ajattelee tai tekee.

TASAVALLAN presidentti Alexander Stubb on ollut virassa nyt runsaan vuoden. Yhdysvaltain vaalien jälkeisen ajan häntä lienee työllistänyt merkittävästi sekä Suomen oma että eurooppalaisten demokratioiden yhteinen USA-politiikka.

Stubbilla lienee jonkinlainen epävirallinen asema yhteydenpitäjänä eri suuntiin.

Presidentti Stubb on olosuhteiden takia noussut hyvin nopeasti melkein yhtä ehdottomaan asemaan kuin Sauli Niinistö, jolla sama nousu kesti pitempään.

Nato-asioiden liittäminen ylipäällikön rooteliin, kokoomuksen ulkopoliittinen värisuora ja Stubbin nousu myös eurooppalaisilla kentillä merkittäväksi toimijaksi ovat lujittaneet hänen kotimaisen asemansa.

Osansa on ollut myös sillä, että hallitus on ollut tiukoilla sisäpolitiikan ja vaalien takia. Ulkoministeri Elina Valtosta (kok) lukuunottamatta muilla ministereillä on ollut kädet täynnä ihan kotimaisia huolenaiheita.

Toki tässä välissä Suomi päätti irtautua Ottawan sopimuksesta ja ottaa uudelleen käyttöön jalkaväkimiinat.

Tämä sinällään hyvin laajaa poliittista tukea nauttiva päätös tosin julkistettiin tavalla, joka sai sen vaikuttamaan lähestyviin vaaleihin liittyvältä kampanjoinnilta.

SUOMI ON NYT aktiivisesti mukana “halukkaiden koalitiossa” rakentamassa jotain uutta, samalla kun Yhdysvallat vetäytyy itse luomastaan maailmanjärjestyksestä.

Tähän rakennustyöhön tarvitsemme paitsi ulkopoliittista osaamista ja voimaa, myös keinoja etsiä sitä perinteistä konsensusta, joka on tehnyt Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta linjakasta.

Pahimmillaan voimme myös joutua vastaamaan Venäjän aggressioon tai jopa jonkinlaiseen rajoitettuun sotilasoperaatioon sen yrittäessä tavalla tai toisella hajottaa demokraattisten maiden rintamaa.

Voi myös olla, että Kiina lähtee liikkeelle valloittaakseen Taiwanin.

Suomen ulkopolitiikan johdon pitää tehdä improvisoitua politiikkaa, jota ei ole parlamentaarisesti käyty yhdessä läpi.

Jo tapahtuneet muutokset ovat jo merkittäviltä osin romuttaneet sekä ulko- ja turvallisuuspoliittiset että puolustuspoliittiset selonteot. Edellinen hyväksyttiin joulun alla ja jälkimmäinen on vielä eduskunnan käsittelyssä.

Tämä merkitsee sitä, että Suomen ulkopolitiikan johdon pitää tehdä improvisoitua politiikkaa, jota ei ole parlamentaarisesti käyty yhdessä läpi.

EPÄVAKAA ja uusia järjestelyjä eurooppalaisen turvallisuuden takaamiseksi vaativa maailma on lähivuosien Suomen ulkopoliittinen ykköshaaste.

Se ei saa jäädä EU:ssa liian harvoille hartioille, sillä edessä voi olla kovia päätöksiä Euroopan yhteisen voiman löytämiseksi muodossa tai toisessa.

Yhteisvelka, enemmistöpäätökset ja monet muut vierastetut keinot voivat olla välttämättömiä, jos haluamme kyetä puolustamaan demokratiaan.

Tästä pitäisi järeiden ovien takana käytävän parlamentaarisen keskustelun lisäksi käydä myös avointa kansalaiskeskustelua.

Kimurantin tilanteen yksi osa on, että poliittinen johto ei ainakaan toistaiseksi voi puhua riskeistä avoimesti, koska se voisi vaarantaa yhä tarvitsemaamme suhdetta Trumpin Yhdysvaltoihin.

Mutta suomettumisen ajasta poiketen media, tutkijat ja kansalaiset saavat uhkakuvista puhua, ja esittää vapaasti näkemyksiään Suomen turvallisuuspoliittisista ratkaisuista.

Siispä nyt reippaasti keskustelemaan siitä, miten Suomi ja demokratia pärjäävät tässä käynnissä olevassa muutoksessa.

AVAINSANAT

Teemu Laajasalo: Putin pelkää luottamusta – siksi hänen pyhin tavoitteensa on ravisuttaa Euroopan ja Amerikan välistä yhteyttä

  • Kolumnit
  • 18.04.2025
  • 8:30
  • (Päivitetty: 18.04. 9:41)

Suomessa on kolmen viime vuoden ajan arvioitu, pohdittu ja keskusteltu, kuinka voisimme suojautua itänaapurimme hyökkäysten varalta. Olemme oppineet uusia sanoja – puhumme pelotteista ja pidäkkeistä.

Olemme päässeet sotilasliiton turviin, solmineet sopimuksia, vahvistaneet jo valmiiksi erinomaista puolustustamme, lisänneet viranomaisyhteistyötä ja harjoittaneet taitavaa ulkopolitiikkaa.

Olemme pohtineet, mikä riittää. Tarvittaisiinko jalkaväkimiinat takaisin? Pitäisikö reservin ikärajoja muuttaa? Kuinka monen päivän kotivaraa suositellaan? On uumoiltu pohjoismaista ydinasetta ja ehdotettu uutta Kalmarin unionia.

KUN YRITÄMME aavistella, mitä Putin pelkää, vastaus on kirkas: Putin pelkää keskinäistä luottamusta. Se on pidäke, mitä hän erityisesti yrittää purkaa ja tuhota länsimaissa.

Amerikan ajautuminen kulttuurisisällissotaan on paitsi Putinille mieleen myös välillisesti ja välittömästi hänen agitaation ja propagandatoimistojensa pitkäaikaisen vaikuttamisen tulos. Euroopan sisäisten erimielisyyksien kasvattaminen on tunnettu Putinin keino, jonka tuloksena laajan yhteisymmärryksen etsiminen on ollut maanosassamme sisäisesti hankalaa.

Euroopan ja Amerikan välisen erityisen yhteyden ravisuttaminen on naapurillemme kaikkein pyhin ja kallisarvoisin tavoite.

Putin pelkää keskinäistä luottamusta. Se on pidäke, mitä hän erityisesti yrittää purkaa ja tuhota länsimaissa.

SUOMI ON jälleen maailman onnellisin maa. Pohjoismaat ovat taulukoissa monilla mittareilla vuodesta toiseen kärjessä. Erityinen syy onnellisuuteen näissä sijoituksissa on keskinäinen luottamus.

Luottamus Suomessa ja pohjoismaisissa yhteiskunnissamme ei ole pelkästään luottamusta meille tuttuihin ja rakkaisiin ihmisiin. Emme luota pelkästään omaisiimme vaan viranomaisiimme.

Tämä luottamus Pohjoismaisissa ei ole syntynyt sattumalta eikä hetkessä. Historioitsijat ja sosiologit löytävät nopeasti selittävän tekijän sille, miksi juuri Pohjoismaissa keskinäinen luottamus on suurta. Syy on luterilaisessa yhteiskuntaopissa. Sen mukaan Jumala hallitsee maailmassa kahden regimentin kautta, hengellisen ja maallisen. Maallista hallintavaltaa edustaa hyvä esivalta – lainsäätäjät, oikeuslaitos ja viranomaiset, joiden kutsumuksena ja tehtävänä on olla turvallinen, oikeudenmukainen ja heikkoja puolustava.

Hyvä esivalta huolehtii turvallisuudesta, vapaudesta, tasa-arvosta, ei käytä valtaansa tai vaikutusvaltaansa väärin ja altistaa itsensä sekä oikeudelliselle että kansanvallan jatkuvalle arvioinnille. Siitä syntyy keskinäistä luottamusta, joka on luottamusta viranomaisiin, luottamusta tutkittuun tietoon, luottamusta uutisvälineisiin ja viime kädessä luottamusta toiseen ihmiseen.

USEIN LAUSUTTU totuus on, että Putin ymmärtää vain voimaa. Tämä on varmasti totta. Vahvin voima on keskinäinen luottamus. Keskinäinen luottamus on meille lahja ja tehtävä. Itse kunkin on omissa puheissaan ja teoissaan sitä vaalittava.

AVAINSANAT