VALIKKO

Kirja-arvio: Yhdenlaista onnellisuutta – Harry Salmenniemen uusin romaani vetoaa arkisuudellaan

Nyt se on tapahtunut: Harry Salmenniemi on jättänyt taakseen silkan synkistelyn ja kirjoittaa positiivisemmin.

Lapsiperheen arjesta kertovan Salmenniemen romaanitrilogian päätösosa Valohammas tapahtuu kesällä ja on jo siksi tunnelmaltaan valoisampi kuin harmaat edeltäjänsä.

Salmenniemen (s. 1983) romaanit on tarkoitettu kaunistelemattomiksi kuvauksiksi lasten saamisesta ja kasvattamisesta tänään. Proosa ei ole inhorealistista, vaan tarkoituksellisen, jopa häiritsevän, banaalia. Kuten Valohampaan kertoja, menestynyt kirjailija Harry Salmenniemi, huomauttaa: ”Perhe-elämän kuvaukset ovat yleensä huonoja. Ne ovat rankkoja. Ne hakevat draamaa, vaikka niissä pitäisi hakea harmaan aluetta, toistuvuutta, tasapainoa. Perhe-elämä on paljon miellyttävämpää kuin kirjallisuuden ja elokuvien perusteella voisi luulla, paljon tasapainoisempaa.”

TRILOGIAN MAHDOLLINEN autofiktiivisyys jätetään lukijan pääteltäväksi. Valohammas jatkaa tavallisen jyväskyläläisen perheen tarinaa. Isä Harry ja äiti Maria kärsivät uupumuksesta, poika Joel kasvaa kovaa vauhtia ja tytär Emma on vielä sylivauva. He rakastavat toisiaan syvästi, mutta eivät tee asiasta numeroa.

Dramatiikan sijaan keskitytään arkisiin askareisiin. Museovierailun aikana jännitetään, uhmaako vilkas Joel isäänsä juoksemalla näyttelytiloissa ja koskettamalla niissä esillä olevia rumia ryijyjä. Ulkomaailman sotkut herättävät huolta, mutta voimaa saadaan perheenjäsenten läheisyydestä. He ovat sidottuja toisiinsa näkymättömin langoin.

Osastaan häkeltynyt Harry sinnittelee eteenpäin, vaikka tuntee olevansa ulkopuolinen, ikään kuin saatu ei kuuluisi hänelle. Läpikotaisin tuttua ympäristöäkin voi vierastaa: ”Seinissä oli valkoisen kontrastina vihreitä laattoja, jotka joku muu oli kauan aikaa sitten valinnut. Koti oli jonkun muun remontoima ja sisustama. Ei se haitannut. Koko maailma oli muiden tekemä. Muut olivat rakentaneet talot ja remontoineet kylpyhuoneet, keittiöt ja olohuoneet, joihin hän yritti sopeutua.” (s. 8)

KIRJAT
Harry Salmenniemi:
Valohammas
Siltala 2025, s. 205

Kieli on tutun täsmällistä ja korutonta kuin japanilaisessa modernismissa. Runollisille kuvailuille antaudutaan harvoin. Valohampaan päähahmo on tunnettu kirjailija, mutta nyt hän on lomalla ja pitää työtään käsittämättömänä. Miksi kukaan haluaisi käyttää aikaansa ja energiaansa ajatustensa merkitsemiseen ylös? Ja kuka muka voisi olla kiinnostunut niistä?

Kerronta vaihtelee ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä. Jälkimmäisessä Harry joutuu tai asettuu itsensä ulkopuolelle, kenties suojellakseen itseään. Hän ei ole enää yhtä ahdistunut kuin nuorempana: ”Minä olin aivan musertunut kun opiskelin, ja vielä pitkään sen jälkeen, ja nyt olen yhtäkkiä aivan tyytyväinen. Työnnän lastenvaunuja enkä ajattele kuolemaa vaan suunnittelen elämää.” (s. 48)

Harryn ja Marian maailma on mullistunut lasten saamisen jälkeen. He eivät enää matkustele kahdestaan Euroopassa, vaan omistautuvat lapsilleen. Käänne ei ole kuitenkaan katkeroittanut heitä, vaan kyseessä on vain iso, luonnollinen muutos. Toisin kuin lapsettomat ystävänsä, jotka juoksevat yhä epätoivoisesti elämysten perässä, Harry ja Maria ovat asettuneet aloilleen ja löytäneet siten onnen.

EHDOTTOMAMPI PUOLI Harrysta paljastuu Valohampaan keskivaiheen kirjailijakekkereillä, joissa hän juo itsensä pieneen humalaan ja esimerkiksi tuomitsee amerikkalaisen Paul Austerin romaanit. Tämä osuus Valohampaasta on onneksi melko lyhyt. Sen jälkeen Harry onnistuu taas arkisessa sankaruudessaan: ”Vaikka Joel on minussa koko ajan kiinni, vaikka leluja on lattialla, vaikka olen väsynyt ja kiirehdin koko ajan, vaikka minulla on koko ajan jotakin muuta mielessä, en silti kaadu.” (s. 119)

Rakkaus pitää pystyssä, mutta meno ei ole onneksi yhtä imelää kuin Juha Itkosen muutamissa perheaiheisissa teksteissä. Salmenniemi argumentoi, että koska oikea elämä on harvoin sekoilua, niin miksi romaanienkaan pitäisi rakentua sellaisen varaan? Valohampaassa mietitään: ”Pitäisi joskus saada kuvattua sellainen päivä, jossa ei tapahdu mitään erityistä. Kuljetaan vain ovista, pestään käsiä, juodaan kahvia. Laitetaan vettä kannuun, kaadetaan vettä kannusta lasiin. Kaikkea sitä, mitä elämä todella on.” (s. 183)

Taiteellisena projektina Salmenniemen romaanitrilogia on onnistunut. Se on laadukasta, jokaista lausetta myöten perusteltua tekstiä, jossa kehotetaan meitä olemaan odottamatta elämältä liikoja.

Salmenniemen novellit pitkään proosaan verrattuna ovat hauskempia ja viihdyttävämpiä, mutta Valohammas-romaanissa hänellä on tähänkin pieneen varaukseen vastaus valmiina: ”Kohta minulla ei ole huumorintajua ollenkaan. Kohta menen kirkkoon kuuntelemaan saarnoja. Sitten alan kiinnostua sota- ja paikallishistoriasta. Lopulta alan vaikuttua tästä vanhasta rojusta, alan liikuttua saunainstallaation äärellä.”

AVAINSANAT

Hannu Taina on kuollut

Kuvittaja ja graafikko Hannu Taina on kuollut, kustannusyhtiö WSOY kertoi perjantaina sosiaalisen median tileillään, muun muassa Facebookissa. WSOY:n mukaan Taina kuoli torstaina 24. huhtikuuta. Hän oli kuollessaan 84-vuotias.

Taina tunnettiin kuvituksistaan Elina Karjalaisen Uppo-Nalle-kirjoihin, joita hän kuvitti vuosina 1977-2011. Uppo-Nalle seikkaili Tainan kuvittamana yli kahdessakymmenessä kirjassa niin mustavalko- kuin värikuvituksissa.

Urallaan Taina kuvitti myös muun muassa Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu -sarjan ja teki kansikuvia Juha Seppälän teoksiin. Taina itse kirjoitti ja kuvitti sarjan Matti-kirjoja.

Tainan työtä on palkittu useasti: muun muassa valtion taideteollisuuspalkinnolla vuonna 1987 sekä kolmasti Rudolf Koivu -palkinnolla.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Luopumisen taide

Joel Haahtela.

Etenkin herkistä ja hengellisistä romaaneistaan tunnettu Joel Haahtela (s. 1972) jatkaa tuotteliaana. Häneltä julkaistaan suurin piirtein kirja vuodessa, ja vaikka laatu ei kärsi kovasta vauhdista, hänen teoksensa on helppo sekoittaa toisiinsa.

Haahtelan uskonnollisten romaanien trilogia Adèlen kysymys (2019), Hengittämisen taito (2020) ja Jaakobin portaat (2022) on nyt saanut seurakseen taiteeseen paneutuvan teoskolmikon Yö Whistlerin maalauksessa (2023), Marijan rakkaus (2024) ja Sielunpiirtäjän ilta. Sarjallisuus viehättää. Haahtela käsittelee samoja kysymyksiä hieman eri näkökulmista, mutta ei tarjoa vastauksia, sillä hänen päätavoitteensa on yksinkertaisesti kirjoittaa kauniisti.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ ilmestynyt, kaikesta ylimääräisestä riisuttu pienoisromaani Sielunpiirtäjän ilta sijoittuu 1600-luvun Hollantiin. Vanha mestari työstää vielä yhtä maalausta, ja vain luomisen pakko pitää hänet kiinni maallisessa maailmassa. Ennen aikojaan vanhentunut mies tuntee suurta surua. Se nousee hänen kotikaupunkinsa kanavasta kylmänä syksyisenä vetenä ja uhkaa hukuttaa hänet.

Sivumäärältään pieni teos paneutuu rakkauden ja luomisen mysteereihin. Taiteilijaa ja Jumalaa verrataan vanhanaikaisesti toisiinsa. Haahtela on parantumaton romantikko ja hänen romaanilleen valitsema nimi selviää heti sen ensimmäisestä lauseesta: ”Agnes kutsui tällaisia iltoja sielunpiirtäjän illoiksi; kun talvinen sumu leviää pitkin katuja ja kietoo kaupungin pisaroivaan syliinsä.” (s. 7)

Siinä missä kertojana toimiva maalari jätetään nimeämättä, muista henkilöitä Agnes on hänen edesmennyt puolisonsa, Paulus hänen nuorena kulkutautiin kuollut poikansa ja Jacob hänen oppipoikansa. Maalarin talo on toisin sanoen sitä täyttäviä muistoja lukuun ottamatta tyhjä. Varjot kutsuvat lertojaa, kunnes kaupungin köyhällä alueella raivoava tulipalo lähettää Jacobin ja tämän äidin Annen hänen luokseen asumaan. Näin avautuu vielä elämän mahdollisuuden portti.

KIRJAT
Joel Haahtela:
Sielunpiirtäjän ilta
Otava 2025, s. 237

Kovia kokenut päähahmo haluaa kuitenkin pysyä uskollisena entiselle vaimolleen, jonka muistoa hän vaalii kuin kallisarvoista aarretta. Menestys, kuten maan ääriin kiirinyt maine hänen kyvyistään, ei merkitse hänelle enää mitään. Hän ei ole kuitenkaan ärsyttävä vanha jäärä, vaan läpeensä hyväntahtoinen mies, jossa ei ole kiduttavista itse-epäilyistään huolimatta ripaustakaan syntiä.

Hän on toisin sanoen juuri sellainen idealisoitu hahmo kuin Haahtelalta sopii odottaa. Sama pätee useimpiin muihin henkilöihin. Sielunpiirtäjän iltaan viritellään jännitettä luomistyöstä, rakkauden pilkahtelusta ja eräästä alkoholisoituneesta suutarista, joka heittää kapuloita rattaisiin. Ihmiset ovat mustavalkoisesti joko hyviä tai pahoja.

Pääpaino on kuitenkin iän tuomaa perspektiiviä omaavan maalarin pohdiskeluissa. Hän hahmottelee viimeistä maalaustaan ja kirjoittaa ylös ajatuksiaan, joita me lukijat saamme nyt lukea Sielunpiirtäjän illasta. Sanat kääntyvät sivu sivulta selvemmin kohti taivasta, ja pois tämänpuoleisista kotkotuksista: ”Ylösnousemus ja kuoleman voittaminen eivät ihmiselle riittäneet, hänen täytyy voittaa myös elämä.” (s. 80)

HAAHTELAN LUKEMINEN lohduttaa, siitäkin hiuolimatta, että hänen romaaniensa tyyli on melko surumielinen. Kuolevaiset katoavat maailmasta, hän muistuttaa, mutta ikuinen elämä on mahdollinen. Hänen hahmonsa uskovat murheistaan huolimatta Jumalaan ja lukija oppii luottamaan Haahtelan lauseeseen. Se on virheetön, joskaan ei kovin persoonallinen, eikä juuri muutu teoksesta toiseen.

Haahtelan kertojissa yhdistyvät rauhallisuus ja haaveilevuus. Täten Sielunpiirtäjän illastakin nauttii eniten ne yhdistävässä mielentilassa. Sen lyhyet, lyyriset luvut kehottavat mietiskelemään, mutta eivät pureudu kovin syvälle. Kyse on pikemminkin aforistisista pyyhkäisyistä: ”Hollanti on ovi joka heiluu tuulessa, vanhan ja uuden välillä. Jokin voima on tulossa esiin, ihminen.” (s. 80)

Haahtelan hellimää tyyliä olisi helppo kritisoida, mutta toisaalta hänen herkkyytensä toimii vastavoimana maailmaa tänäänkin hallitseville koville voimille. Haahtela nostaa taiteen tekemisen ja Jumalan palvelemisen rahan ja vallan haalimisen edelle. Hänen näkemyksiinsä on helppo yhtyä, vaikka ne olisivatkin hyväuskoisia. Miksi emme osaa vieläkään hyväksyä omaa pienuuttamme kosmoksessa?

SIELUNPIIRTÄJÄN ILTA on taidetta, ei elämää, joten siltä ei kannata odottaa rosoista uskottavuutta. Haahtela käsittelee suuria aiheita, kuten rakkautta ja kuolemaa, eikä hänellä jää silmää arjelle – tai sitten siitä kirjoittaminen ei kiinnosta häntä. Hänen tekstinsä kuitenkin miellyttää.

Haahtela herättelee 1600-luvun Hollantia henkiin sopivassa määrässä pieniä yksityiskohtia pudotellen. Hänen romaanissaan häiritsee vähän entisaikaisten henkilöhahmojen tarkastelu nykyisen psykologisen filtterin läpi. Tekijä haluaa ehkä muistuttaa meitä ihmisten perimmäisestä muuttumattomuudesta, mutta lopputulos on hieman epäuskottava ja leijaileva.

Seuraava vastaava romaani lienee kuitenkin jo valmisteilla.

AVAINSANAT

Kirjavisa: Taitokirjallisuuden äärellä

Rolf Bamberg

Visapiiri pyörii tutulla käyttövoimalla, noin kymmenen, viikottain vähän vaihtuvan hengen pyörittämänä. Enemmänkin kehään mahtuu, hopi, hopi.

Tuula Hynynen lähtee pitkästä aikaa mukaan visaleikkiin.

”Kyseessä on Arne Nevanlinnan Marie. Siitä, kun olen kirjan lukenut, on aikaa, mutta mieleeni on jäänyt erikoisesti Alcacen/Elsassin asukkaiden kokemusten kuvaus maakunnan siirtyessä edestakaisin Saksan ja Ranskan välillä.

Marie tuli Suomeen avioliiton kautta ja täällä suomenruotsalaiseen sukuun. Suomen yhteiskunta oli hänelle outo, esimerkiksi kun miehet lähtivät Aunuksen retkelle, hän luuli näiden lähtevän metsästysretkelle.

Marie oli aika yksinäinen, varsinkin jäätyään leskeksi, kun hänen elämänsä oli täällä rajoittunut pääasiassa perhepiiriin.”

Veikko Huuska vastaa lyhyesti ”tässä flunssan ja matkan välissä” .

”Tuskin on mahdollista, että olisi mikään muu kuin Arne Nevanlinna (1925-2016). Hän, joka esitteli itsensä tyhjentävästi: ’Olen aktiivisesti helsinkiläinen kirjoittaja, kirjailija ja osa-aikainen arkkitehti, passiivisesti professori (h.c.), tekniikan lisensiaatti, sotaveteraani ja eläkeläinen.’

Taitokirjallisen (vert. taitoluistelu) uran avasi Marie, 2008, ja samalla heti Finlandia -ehdokkuuden. Muistan sen epäsuomalaisen keveyden, elegenssin, vireen.”

Mauri Niemi huomioi vähän tarkemmin tuota visapersoonan uraa arkkitehtuurin puolella.

”Arne Nevanlinna teki mielenkiintoisen uran arkkitehtina ja kirjailijana. Hän oli arkkitehtuurin aktiivinen ja kriittinen keskustelija. Professuureja hänellä oli yliopistoissa Suomessa ja Nairobissa Keniassa. Arvostuksesta kertoo Nevanlinnalle myönnetty professorin arvo. Kirjallinen ura alkoi hänen eläköitymisensä jälkeen.”

Myös Sirpa Taskinen on mieltynyt Nevanlinnan tyyliin.

”Olen erityisesti pitänyt Arne Nevanlinnan (1925-2016) itseironisista kolumneista kirjassa Vallan reunassa. Ynnä muita väärinkäsityksiä. Varmaan olen aikoinaan lukenut myös visakirjan Marie (2008), mutta siitä ei ole jäänyt mieleen muuta kuin ihastelu, että mies kuvaa naista eläytyvästi. En ollut siinä varmaankaan yksin. Teos oli Finlandia-palkintoehdokkaana sinä vuonna, jolloin Sofi Oksasen Puhdistus putsasi pöydän.”

LEHTIVERSION ”äänestysajankohdasta” vähän myöhästynyt Anja Valtanen arvioi Marieta näin:

”Mieleen jäi Strasbourgin vaiheet milloin saksalaisena, milloin ranskalaisena kaupunkina ja asukkaiden sopeutuminen vaihtuvaan kansallisuuteen. Iäkkään naisen ajatukset ja yksinäisyys mietitytti. Ihan mestariteos se ei taida olla, mutta virkistävä poikkeus.”

Juhani Niemi on aika lailla samoilla linjoilla.

”Romaani on tajunnanvirralla esitetty Marien elämän nykyisyyttä, menneisyyttä ja unia käsittelevä yhden päivän tarina. Marie on kiehtova kirja naisista, suvuista ja vanhuudesta. Ei ehkä suurenmoinen, mutta kuitenkin eurooppalaisen ilmava ja näkemyksellinen teos.”

Stefan Ekiltä saadaan hyvä loppukuittaus:

”Arne Nevanlinnan Mariessa (2008) yhden iäkkään ihmisen viimeisen päivän tajunnanvirtaan on mahtunut eurooppalaisen 1900-luvun useita olennaisia palasia.”

Teoksen tunnistivat myös Helena Nurmio, Tarmo Tikka ja Unto Vesa. Palkinto Tuula Hynyselle.

Visasitaatti 7

Pääsiäisestä johtuvien hankalien painoaikataulujemme vuoksi visa piti jättää edellisestä printtilehdestämme pois, joten tällä seiskatehtävällä vastausaikaa on aina torstaihin 24.4. asti. Siksi vähän niukemmin vihjeitä – vain avainsanat Havaiji, New York, matkailu, globaali bestseller 2015 – ja vähän enemmän sitaattia. Palauteosoite tuttu kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Hänen tunteensa Judea kohtaan olivat monimutkaiset. Jude oli hänelle rakas – se puoli oli yksinkertainen – ja hän pelkäsi Juden puolesta ja tunsi itsensä toisinaan pikemminkin vanhemmaksi veljeksi ja suojelijaksi kuin ystäväksi. Hän tiesi, että Jude pärjäisi ja oli aiemminkin pärjännyt ilman häntä, mutta toisinaan hän näki Judessa piirteitä, jotka tekivät hänet levottomaksi ja saivat hänet tuntemaan itsensä sekä avuttomaksi että paradoksaalista kyllä entistä päättäväisemmäksi auttamishalussaan (vaikka Jude harvoin pyysi minkäänlaista apua).”

AVAINSANAT

Nobel-kirjailija Mario Vargas Llosa kuoli – muistatko nämä hänen teoksensa?

Kirjailija kuvattuna vuonna 2014.

Kirjallisuuden Nobel-voittaja, perulainen Mario Vargas Llosa on kuollut 89-vuotiaana.

Kirjailija kuoli pääkaupunki Limassa rauhassa perheensä ympäröimänä, kirjoitti hänen poikansa Alvaro Vargas Llosa viestipalvelu X:ssä.

Kirjailijan terveyden heikentymisestä ehdittiin puhua jo kuukausikaupalla, kun hän hävisi täysin julkisuudesta.

-  Hänen menehtymisensä sai surun valtaan niin hänen omaisensa, ystävänsä kuin lukijansakin ympäri maailmaa. Mutta toivomme heidän löytävän lohtua siitä, että hän eli pitkän, tapahtumarikkaan ja tuottoisan elämän ja jätti jälkeensä kirjallisen perinnön, joka säilyy vaikka hän on poissa, perheen lausunnossa sanottiin.

KIRJALLISEN läpimurtonsa Vargas Llosa teki vuonna 1963 ilmestyneellä, nuorten upseerioppilaiden armeijakuria arvostelleella Kaupungin koirat -teoksella. Perun viranomaiset lisäsivät tuoreeltaan kirjan mainetta polttamalla sitä julkisesti.

Poikkeuksellisen pitkän, liki kuusi vuosikymmentä kestäneen uransa aikana hän kirjoitti historiallisia romaaneja, puoliksi omaelämäkerrallisia komedioita, murhamysteereitä, poliittisia esseitä sekä näytelmiä.

Suomessa hänen kirjoistaan tunnetuimpia lienevät muun muassa Äitipuolen ylistys, Vuohen juhla, Julia-täti ja käsikirjoittaja sekä Maytan tarina.

Vargas Llosan teoksia on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle. Nobelin palkinnon hän sai vuonna 2010.

KIRJAILIJUUDEN lisäksi Vargas Llosa oli myös toimittaja, yhteiskunnallinen keskustelija ja poliitikko. Hän oli nuorempana vasemmistolainen, mutta puoluesosialismin varjopuoliin pettyneenä kääntyi myöhemmin konservatiiviksi.

Uuden puoluekantansa vuoksi häntä arvosteltiin jonkin verran Etelä-Amerikan intellektuellien parissa.

Vuonna 1990 hän oli konservatiivien presidenttiehdokkaana, mutta hävisi selvästi toisella kierroksella Alberto Fujimorille.

Elämänsä loppupuolella Vargas Llosa asui ulkomailla, Madridissa ja Pariisissa. Takaisin Peruun ja Limaan hän muutti viime vuonna.

Vargas Llosan viimeiseksi teokseksi jäi vuonna 2023 ilmestynyt Le Dedico Mi Silencio.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Romaani rohkeudesta vakuuttaa villeydellään ja syvällisyydellään

Runoilijana tunnetun Aura Kanerva Nurmen (s. 1988) odotetussa esikoisromaanissa Karkuteillä suomalainen Kauri toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa matkustamalla Tokioon.

Kaurin tapauksessa kyse on kuitenkin myös paosta, sillä hänen elämänsä on myllerryksessä, ja hän kaipaa siihen uutta suuntaa.

Japanissa hän tapaa Jurin, toisen heittäytyjänaisen, ja he rakastuvat. Molemmat ovat kolmekymppisiä, siis ulkopuolisten silmissä jo liian vanhoja seikkailuille, mutta he seuraavat omaa tietään, eivätkä lopulta jaksa välittää heitä seuraavista tuomitsevista katseista.

KIRJAT
Aura Kanerva Nurmi:
Karkuteillä
Otava 2025, 330 s.

Molemmat ponnistavat köyhistä ja rikkinäisistä perheistä. Kauri harrasti aikoinaan itämaista taistelulaji karatea ja tunsi vetoa Japania kohtaan. Hänestä tuli yhdistelmä kahta kulttuurillista mentaliteettia: ”Päätän olla tästä lähtien aina varuillani, ajatella niin kuin japanilainen ja niin kuin suomalainen, ensimmäinen kunnioittavasti ja jälkimmäinen epäillen ja vierastaen.” (s. 23)

Todellinen Japani osoittautuu mahdottomaksi hallita, mutta tämä ei haittaa, koska sen kulttuuri on loputtoman rikas. Esimerkiksi megakaupunki Tokiossa sekoittuu vallattomasti konservatiivisuutta, vapaamielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Kauri sekä nauttii että kärsii tavoitellessaan vapautta.

NURMEN ROMAANISSA irtautumista merkitsee esimerkiksi moottoripyöräily, kiitäminen moottoritiellä anonyyminä ja jopa sukupuolettomana. Kauri on myynyt rakkaan Yamahansa pystyäkseen lentämään Tokioon, mutta on siellä varaton ja monessa mielessä tyhjän päällä. Toisaalta Jurin taloudellisesti vakaampi asema tarkoittaa sitä, että hän joutuu elämään kulissiavioliitossa japanilaismies Takeon kanssa. Kaurin saapuminen kuvioihin johtaa mehevään kolmiodraamaan.

Karkuteillä on esineenä kaunis ja lienee vahvoilla vuoden kauneinta kirjaa valittaessa. Sen teksti on itsevarmaa ja persoonallista, vaikka kärsiikin hieman ohjelmallisuudestaan. Vaikka romaanissa on yllättäviä asetelmia (kuten se, että kotiväkivaltaan syyllistyy Kaurin äiti, ei hänen isänsä), niin pääasiassa teos seuraa silti feminismin sääntöjä esittäen naiset sovinistisen järjestelmän uhreina.

Nurmen mielikuvitus pelastaa kuitenkin romaanin liialta osoittelevuudelta. Kyse ei ole näin ollen myöskään tyypillisestä turistitarinasta, jossa kuljeskellaan ympäriinsä ihmettelemässä eksoottista Japania tai, vielä pahempaa, sikailemassa siellä. Näkökulma on yhtä kaikki suomalaisen. Kauri on gaijin (ulkomaalainen), eivätkä Japanin ihmeet välttämättä koskaan todella kuulu hänelle. Huonoina hetkinään hän kokee olevansa kömpelö, röyhkeä ja tiellä. Hyvinä hetkinään hän luonnehtii puolestaan itseään maallistuneeksi munkiksi, vaatimattomaksi kulkuriksi ja suureksi hupsuksi.

Kaurin rohkeus inspiroi Juria ja he lähtevät, erään porvarillisen avioriidan jälkeen, moottoripyörällä kohti Suzukan moottorirataa. Matkalla sinne pysähdytään muun muassa Kiotossa. Ajamisen hurman jälkeen jatketaan vielä Okinawan eteläiselle saarelle, karaten syntypaikkaan.

Karkuteillä-teosta merkitsee kerronnan pakahtuneisuus, oli kyse sitten ahdistuksesta, jännityksestä tai onnesta. Kauri kulkee aistit avoimina maailmassa. Häntä sattuu, mutta hän kieltäytyy luopumasta naiiviudestaan. Hänessä on sekä herkkyyttä että kovuutta, eikä tule yllätyksenä, kun hänen mainitaan olevan kirjailija, jonka uusi kirja on tulossa Suomen suurimmalta kustantamolta.

Karkuteillä ei ole kuitenkaan autofiktiota, vaan ilmeisesti lähinnä henkisesti omaelämäkerrallinen. Mikä parasta, se näyttää elämän sotkuisena ja ihmiset ristiriitaisina. Kauriakaan ei idealisoida: ”Olen aina halunnut tuntea onnen ja turvallisuuden lisäksi kauhua, syvä vesi panee minut tunnustamaan, olen aina ollut kiinnostunut häiritsevistä asioista, kuolemanvaarasta, riskinotosta.” (s. 218)

NURMEN ESIKOISROMAANI vakuuttaa syvällisyydellään, villeydellään ja lyhyillä, tehokkailla luvuillaan. Kirjailija ottaa myös kantaa Japanissa sitkeästi säilyneeseen konservatiivisuuteen. Maa on muuttunut, mutta koska iso laiva kääntyy hitaasti, siellä riittää edelleen muun muassa homofobiaa ja sovinismia. Näissä piireissä ei kylläkään liikuta, vaan niihin lähinnä viitataan sisäisissä kertomuksissa. Yhteiskunnan puristus on yhtä kaikki vahva: ”Minua sattuu, kuinka paljon sekä Juri että Midoriko [yhteinen ystävä] käyttävät aikaa peitelläkseen sitä, keitä he todellisuudessa ovat.” (s. 163)

Kaurin ja Jurin ajomatka Japanin halki esitetään henkireikänä, sillä vaikka he pakenevat vastuutaan, niin he ovat kaivanneet jaettua vapautta ja ansaitsevat sen. Järjestelmän ulkopuolelle asettuminen ei ole yksinkertaista. Sirkustaiteilijana aikoinaan työskennellyt Juri kaipaa entistä. Miesten kolhima Kauri pelkää puolestaan turhaan olevansa pysyvästi keskeneräinen ja kadehtii valmiita yksilöitä.

Kaurista tulee kokonaisempi, kun hän ei enää hae hyväksyntää ulkopuolelta, vaan oppii pitämään enemmän itsestään. Mahdollinen onnellinen loppu löytyy oman pään sisältä.

AVAINSANAT