VALIKKO

Evp-upseeri: Venäjän seuraavat aikeet ovat meille paljon isompi riski kuin suhteemme Donald Trumpiin

Suomenukrainalaisten mielenosoitus Helsingissä.

Suomen suhdetta Donald Trumpiin ja Yhdysvaltoihin voidaan puida maailman tappiin. Tavallaan se harhauttaa meitä miettimästä sitä, mikä meille on kuitenkin tärkeintä: Venäjän toiminta ja sen tavoitteet meidän suuntaamme.

Trumpin toisella kaudella USA on kaatanut vanhat ja luonut uudet tiekyltit maailmaan, varsinkin sen talouteen, mutta myös turvallisuuspolitiikkaan.

Aiempi luottamus Washingtonin järkeen perustuvaan politiikkaan on murentunut monessa asiassa. Silti mitään näistä nyt tapahtuneista tullikiistoista tai Grönlanti-painostuksesta ei voi verrata siihen konkreettiseen uhkaan, jonka Venäjä meille muodostaa.

Venäjä on häijy sanelija, joka ei pelkää käyttää voimaa saadakseen sen, minkä se haluaa ja kuvittelee itselleen kuuluvansa. Viime päivinä olemme lukeneet sarjavalehtelija Sergei Lavrovin toistavan Venäjän ajatuksen siitä, että Neuvostoliitto lahjoitti Suomelle itsenäisyyden. Kun suhteita hoideltiin saunomalla ja jääkiekkoa pelaamalla, heidän tahtonsa mukaisesti, kaikki oli hyvin.

Taustalla on ajatus siitä, että oikeastaan Suomi on olemassa vain Neuvostoliiton hyväntahtoisuuden takia. Ja se olemassaolon oikeus voidaan ottaa pois, jos käyttäydymme Kremlin mielestä väärin.

UKRAINASSA Venäjä puhuu mahdollisesta rauhasta, jos se saa naapuriltaan neljä aluetta: Luhanskin, Donetskin, Zaporižžjan ja Hersonin.

Näistä se on kyennyt kolmen (tai oikeammin yhdentoista) vuoden aikana valloittamaan vain Luhanskin. Donetskista ja Zaporižžjasta puuttuu vielä noin 20-30 prosenttia, Hersonista enemmän.

Samalla aluehalut paljastavat Kremlin todelliset tavoitteet. Venäjä puhuu itselleen ”luonnollisena alueena” kuuluvasta Novorossijasta, johon edellä mainittujen lisäksi sisältyvät Harkovan, Mykolajevin ja Odessan seudut.

Se on siis se todellinen tavoite, johon Venäjä pitkällä tähtäimellä pyrkii. Nyt tehtävä rauha olisi vain osatavoite, jossa Venäjä saisi hengähdystauon ja aikaa valmistella valmistella seuraavaa operaatiota.

Varsinkin kun Venäjän toivomiin rauhanehtoihin kuuluisi Ukrainan asevoimien vahvuuden pienentäminen sekä valtion muunkin suvereniteetin rajoittaminen.

NÄLKÄ KASVAA syödessä, sanotaan. Venäjä on käytännössä koko 2000-luvun ajan marssinut sodasta ja kriisistä toiseen kohtaamatta konkreettista vastarintaa omien kansalaistensa tai lännen taholta.

Tšetšenia murskattiin, Georgia miehitettiin osittain, Krim vallattiin ja liitettiin osaksi Venäjää, Itä-Ukrainassa aloitettiin sota, Syyrian diktaattoria tuettiin sodassa hänen omaa kansaansa ja osin länttäkin vastaan.

Vallasta syöstyt Ukrainan ja Syyrian itsevaltiaat on evakuoitu ja pelastettu Venäjälle.

Venäjän sotatie on kuorrutettu valheilla ja viattomien ihmisten ruumiilla. Vasta vuonna 2022 alkanut Ukrainan sodan täysimittainen vaihe on saanut lännen heräämään Venäjän brutaaliuteen.

Venäjä katsoo olevansa pyhitetyssä sodassa kaikkia vastaan.

Siihen, ettei mikään sopimus merkitse mitään, ettei yksikään ihmishenki merkitse mitään. Omia sotilaita voi uhrata loputtomiin ja vastustajan siviileihin iskeä sotarikoksia tehden.

Ja kaiken voi kiistää, kaikesta voi valehdella. Venäjä katsoo olevansa pyhitetyssä sodassa kaikkia vastaan: oikeauskoiset ja perhearvoja kunnioittavat ortodoksit tuovat järjestyksen lännen moraalisesti rapauttamaan maailmaan.

KOLMEN VUODEN ajan on ollyt häkellyttävän vaivaannuttavaa seurata länsimaiden kompastelua Ukrainan tukemisessa.

Voidaanko antaa sitä tai tätä varustetta, tai näitä aseita ja niitä kykyjä. On pelätty Venäjän vihjaamaa eskalaatiota – sitä jonka piti tulla ensin Leopard-tankeista tai HIMARS-ohjuksista.

Nyt ollaan kuitenkin siirtymässä Ukrainan taistelun tukemisen miettimisestä askel eteenpäin.

Nyt Euroopan maiden on aiempaa vakavammin analysoitava Venäjän todellisia seuraavan vaiheen tavoitteita – etenkin sitä mitä maa meiltä haluaa, jos ja kun taistelut Ukrainassa taukoavat.

Jos Venäjä nyt saavuttaa edes osatavoitteen pitkässä valloituksiin ja tuhoamiseen perustuvassa toimintaperiaatteessaan, olemme (ehkä jo lähitulevaisuudessa) niin sanotusti kusessa.

Mitä pidemmälle itseriittoinen Venäjä päästetään, sitä röyhkeämmäksi se käy.

Eurooppa on uuden edessä. Nyt on suden hetki. Euroopalla on mahdollisuus ottaa ohjat omiin käsiinsä varmistaakseen oman turvallisuutensa. Se vaatii paljon hikeä, rahaa ja kyyneleitä sekä Ukrainan tukemista entistä enemmän.

Samalla se vaatii irtiottoa Trumpin johtaman Yhdysvaltojen politiikasta, joka myötäilee Venäjän tavoitteita. Irtiotto pitää silti tehdä katkaisematta transatlanttista suhdetta.

Ei käy kateeksi Euroopan johtajia, mutta nyt on se näytön paikka.

TÄSSÄ PELISSÄ Suomella on vielä ihan oma erityinen paikkansa. Suomi ja Suomen talousalue niin Itämerellä kuin arktisessakin kiinnostaa Venäjää paljon enemmän kuin esimerkiksi Portugalin tienoo.

Venäjä on jo selkeästi osoittanut kostonhalua Suomen tekemistä valinnoista ja yleisestä kiittämättömyydestä – siitä itsenäisyydenkään saamisesta emme ole tarpeeksi syvään viime aikoina kiitelleet.

Tämän sanoman vahvistaminen Venäjällä on helppoa, siksi se tulee jatkumaan. Vanhoja natsejahan suomalaiset jo ovat Kremlin kansalleen kylvämissä mielikuvissa.

Tätä ei siellä tehdä sattumalta eikä vahingossa, vaan jonkun vielä toteutumattoman tarpeen takia.

AVAINSANAT

Janne Riiheläinen: Vanhan järjestyksen maailma murtui, ja suomalaistenkin pitää alkaa puhua demokratian kohtalosta

  • Kolumnit
  • 18.04.2025
  • 19:01
  • (Päivitetty: 18.04. 19:35)

Tänä keväänä suurvaltojen liittolaismieltymykset muuttuivat ja Euroopan turvallisuusrakenteisiin halkesi railoja. Vaikka päättäjämme eivät voi demokratiaa uhkaavista riskeistä täysin avoimesti puhua, kansalaisten pitää osata tehdä se heidänkin puolestaan.

Donald Trump vannoi virkavalansa kolme kuukautta sitten ja sen jälkeen on vauhtia riittänyt kaikilla politiikan sektoreilla. Alle sadassa päivässä Yhdysvaltain presidentti hallintoineen on saanut sekaisin paitsi oman maansa, myös geopolitiikan ja maailmantalouden.

Trump on pannut lujille ennen kaikkea eurooppalaisten maiden poliittiset johtajat ja heidän taustakoneistonsa. Eri maiden suurlähetystöissä Yhdysvalloissa on varmasti saatu painaa pitkää päivää yrityksessä pysyä jatkuvasti vaihtuvien tilanteiden tasalla.

Vielä Trumpin valinnan jälkeen Euroopassa uskottiin asioita tapahtuvan samoin kuin hänen ensimmäisellä kaudellaan: kovia puheita, mutta käytännössä pitkälti entiseen malliin jatkuvaa liittolaisuutta.

Yhdysvallat vetäytyy itse luomastaan maailmanjärjestyksestä.

Mutta helmikuun alkupuolella käynnistyi Trumpin Yhdysvaltojen kaksijakoinen Eurooppa-politiikka: liittolaisia niivitetään parhaansa mukaan ja Vladimir Putinin Venäjän puolella ollaan niin sanoissa kuin teoissa. Maanosan demokratiaa vaarantavat eurooppalaiset ääriliikkeet saavat tukea Atlantin takaa.

Tästä käynnistyi puolestaan EU-maiden kaksijakoinen politiikka: yritys pitää suhteet Trumpiin mahdollisimman kunnossa ja samaan aikaan rakentaa uutta liittoumaa, joka tekisi mahdollisimman tarpeettomaksi välittää siitä, mitä Trump ajattelee tai tekee.

TASAVALLAN presidentti Alexander Stubb on ollut virassa nyt runsaan vuoden. Yhdysvaltain vaalien jälkeisen ajan häntä lienee työllistänyt merkittävästi sekä Suomen oma että eurooppalaisten demokratioiden yhteinen USA-politiikka.

Stubbilla lienee jonkinlainen epävirallinen asema yhteydenpitäjänä eri suuntiin.

Presidentti Stubb on olosuhteiden takia noussut hyvin nopeasti melkein yhtä ehdottomaan asemaan kuin Sauli Niinistö, jolla sama nousu kesti pitempään.

Nato-asioiden liittäminen ylipäällikön rooteliin, kokoomuksen ulkopoliittinen värisuora ja Stubbin nousu myös eurooppalaisilla kentillä merkittäväksi toimijaksi ovat lujittaneet hänen kotimaisen asemansa.

Osansa on ollut myös sillä, että hallitus on ollut tiukoilla sisäpolitiikan ja vaalien takia. Ulkoministeri Elina Valtosta (kok) lukuunottamatta muilla ministereillä on ollut kädet täynnä ihan kotimaisia huolenaiheita.

Toki tässä välissä Suomi päätti irtautua Ottawan sopimuksesta ja ottaa uudelleen käyttöön jalkaväkimiinat.

Tämä sinällään hyvin laajaa poliittista tukea nauttiva päätös tosin julkistettiin tavalla, joka sai sen vaikuttamaan lähestyviin vaaleihin liittyvältä kampanjoinnilta.

SUOMI ON NYT aktiivisesti mukana “halukkaiden koalitiossa” rakentamassa jotain uutta, samalla kun Yhdysvallat vetäytyy itse luomastaan maailmanjärjestyksestä.

Tähän rakennustyöhön tarvitsemme paitsi ulkopoliittista osaamista ja voimaa, myös keinoja etsiä sitä perinteistä konsensusta, joka on tehnyt Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta linjakasta.

Pahimmillaan voimme myös joutua vastaamaan Venäjän aggressioon tai jopa jonkinlaiseen rajoitettuun sotilasoperaatioon sen yrittäessä tavalla tai toisella hajottaa demokraattisten maiden rintamaa.

Voi myös olla, että Kiina lähtee liikkeelle valloittaakseen Taiwanin.

Suomen ulkopolitiikan johdon pitää tehdä improvisoitua politiikkaa, jota ei ole parlamentaarisesti käyty yhdessä läpi.

Jo tapahtuneet muutokset ovat jo merkittäviltä osin romuttaneet sekä ulko- ja turvallisuuspoliittiset että puolustuspoliittiset selonteot. Edellinen hyväksyttiin joulun alla ja jälkimmäinen on vielä eduskunnan käsittelyssä.

Tämä merkitsee sitä, että Suomen ulkopolitiikan johdon pitää tehdä improvisoitua politiikkaa, jota ei ole parlamentaarisesti käyty yhdessä läpi.

EPÄVAKAA ja uusia järjestelyjä eurooppalaisen turvallisuuden takaamiseksi vaativa maailma on lähivuosien Suomen ulkopoliittinen ykköshaaste.

Se ei saa jäädä EU:ssa liian harvoille hartioille, sillä edessä voi olla kovia päätöksiä Euroopan yhteisen voiman löytämiseksi muodossa tai toisessa.

Yhteisvelka, enemmistöpäätökset ja monet muut vierastetut keinot voivat olla välttämättömiä, jos haluamme kyetä puolustamaan demokratiaan.

Tästä pitäisi järeiden ovien takana käytävän parlamentaarisen keskustelun lisäksi käydä myös avointa kansalaiskeskustelua.

Kimurantin tilanteen yksi osa on, että poliittinen johto ei ainakaan toistaiseksi voi puhua riskeistä avoimesti, koska se voisi vaarantaa yhä tarvitsemaamme suhdetta Trumpin Yhdysvaltoihin.

Mutta suomettumisen ajasta poiketen media, tutkijat ja kansalaiset saavat uhkakuvista puhua, ja esittää vapaasti näkemyksiään Suomen turvallisuuspoliittisista ratkaisuista.

Siispä nyt reippaasti keskustelemaan siitä, miten Suomi ja demokratia pärjäävät tässä käynnissä olevassa muutoksessa.

AVAINSANAT

Teemu Laajasalo: Putin pelkää luottamusta – siksi hänen pyhin tavoitteensa on ravisuttaa Euroopan ja Amerikan välistä yhteyttä

  • Kolumnit
  • 18.04.2025
  • 8:30
  • (Päivitetty: 18.04. 9:41)

Suomessa on kolmen viime vuoden ajan arvioitu, pohdittu ja keskusteltu, kuinka voisimme suojautua itänaapurimme hyökkäysten varalta. Olemme oppineet uusia sanoja – puhumme pelotteista ja pidäkkeistä.

Olemme päässeet sotilasliiton turviin, solmineet sopimuksia, vahvistaneet jo valmiiksi erinomaista puolustustamme, lisänneet viranomaisyhteistyötä ja harjoittaneet taitavaa ulkopolitiikkaa.

Olemme pohtineet, mikä riittää. Tarvittaisiinko jalkaväkimiinat takaisin? Pitäisikö reservin ikärajoja muuttaa? Kuinka monen päivän kotivaraa suositellaan? On uumoiltu pohjoismaista ydinasetta ja ehdotettu uutta Kalmarin unionia.

KUN YRITÄMME aavistella, mitä Putin pelkää, vastaus on kirkas: Putin pelkää keskinäistä luottamusta. Se on pidäke, mitä hän erityisesti yrittää purkaa ja tuhota länsimaissa.

Amerikan ajautuminen kulttuurisisällissotaan on paitsi Putinille mieleen myös välillisesti ja välittömästi hänen agitaation ja propagandatoimistojensa pitkäaikaisen vaikuttamisen tulos. Euroopan sisäisten erimielisyyksien kasvattaminen on tunnettu Putinin keino, jonka tuloksena laajan yhteisymmärryksen etsiminen on ollut maanosassamme sisäisesti hankalaa.

Euroopan ja Amerikan välisen erityisen yhteyden ravisuttaminen on naapurillemme kaikkein pyhin ja kallisarvoisin tavoite.

Putin pelkää keskinäistä luottamusta. Se on pidäke, mitä hän erityisesti yrittää purkaa ja tuhota länsimaissa.

SUOMI ON jälleen maailman onnellisin maa. Pohjoismaat ovat taulukoissa monilla mittareilla vuodesta toiseen kärjessä. Erityinen syy onnellisuuteen näissä sijoituksissa on keskinäinen luottamus.

Luottamus Suomessa ja pohjoismaisissa yhteiskunnissamme ei ole pelkästään luottamusta meille tuttuihin ja rakkaisiin ihmisiin. Emme luota pelkästään omaisiimme vaan viranomaisiimme.

Tämä luottamus Pohjoismaisissa ei ole syntynyt sattumalta eikä hetkessä. Historioitsijat ja sosiologit löytävät nopeasti selittävän tekijän sille, miksi juuri Pohjoismaissa keskinäinen luottamus on suurta. Syy on luterilaisessa yhteiskuntaopissa. Sen mukaan Jumala hallitsee maailmassa kahden regimentin kautta, hengellisen ja maallisen. Maallista hallintavaltaa edustaa hyvä esivalta – lainsäätäjät, oikeuslaitos ja viranomaiset, joiden kutsumuksena ja tehtävänä on olla turvallinen, oikeudenmukainen ja heikkoja puolustava.

Hyvä esivalta huolehtii turvallisuudesta, vapaudesta, tasa-arvosta, ei käytä valtaansa tai vaikutusvaltaansa väärin ja altistaa itsensä sekä oikeudelliselle että kansanvallan jatkuvalle arvioinnille. Siitä syntyy keskinäistä luottamusta, joka on luottamusta viranomaisiin, luottamusta tutkittuun tietoon, luottamusta uutisvälineisiin ja viime kädessä luottamusta toiseen ihmiseen.

USEIN LAUSUTTU totuus on, että Putin ymmärtää vain voimaa. Tämä on varmasti totta. Vahvin voima on keskinäinen luottamus. Keskinäinen luottamus on meille lahja ja tehtävä. Itse kunkin on omissa puheissaan ja teoissaan sitä vaalittava.

AVAINSANAT

Suomen suunnanmuutos on alkanut – vaaleissa reilumpi vaihtoehto vei voiton

  • Kolumnit
  • 14.04.2025
  • 8:30
  • (Päivitetty: 16.04. 14:48)

SDP sai kevään kunta- ja aluevaaleissa historiallisen vaalivoiton. Voitimme aluevaalit ensimmäistä kertaa ja kuntavaalit ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen. Tämä on vahva viesti siitä, että Suomen suunnanmuutos on alkanut.

SDP:n pääviesti näissä vaaleissa on ollut: Kaiken voi tehdä reilummin. Kärkitavoitteemme olivat, että hoitoon pitää päästä kun hoitoa tarvitsee ja se, että lasten ja nuorten oppimiseen panostetaan.

Olemme puolustaneet kahden viikon hoitotakuuta ja perusopetuksen pieniä, 20 oppilaan ryhmäkokoja. Näiden puolesta päättäjämme tulevat myös toimimaan seuraavat vuodet.

VOIMME olla tyytyväisiä siitä, että SDP:n vaaliteemoista tuli näiden vaalien selkeitä puheenaiheita. Vaalitentistä toiseen puolueiden puheenjohtajat keskustelivat niistä.

Näimmepä lopulta senkin, että kokoomus keskitti kampanjan loppusuoran massiiviset taloudelliset mainossatsaukset SDP:ta vastaan oman viestin sijaan. Ei ole liioittelua sanoa, että SDP johti vaalien keskusteluja.

Vaalitulos osoittaa, että SDP:n reilummalle vaihtoehdolle on kysyntää.

LAAJAN vaalikampanjan aikana moni ihminen on ilmaissut kohtaamisissamme tyytymättömyyttä Orpon-Purran hallituksen harjoittamaa politiikkaa kohtaan.

Tämän hallituksen aikana työttömyys on kasvanut Euroopan huippulukemiin, moni tavallinen ihminen elää kädestä suuhun ja venyttää senttiä, ja ihmisten luottamus terveydenhuoltoon ja peruskouluun horjuu.

Tilanne on monessa kodissa nyt tukala. Ihmiset ovat huolissaan siitä, että pääseekö hoitoon jos hoitoa tarvitsee ja siitä, että ovatko suomalaiset koulut lapsillemme rauhallisia ja hyviä paikkoja oppia.

Tarjosimme vaalikampanjan aikana reilumman vaihtoehdon tälle politiikalle. Vaalitulos osoittaa, että SDP:n reilummalle vaihtoehdolle on kysyntää.

Vaalitulosta voi pitää saavutuksena siksikin, että tiedämme, että kunta- ja aluevaalit ovat yleensä olleet SDP:lle haasteelliset vaalit erityisesti siitä syystä, että äänestysaktiivisuus on jäänyt usein matalaksi. Jokaisella kampanjaan eri tavoin osallistuneella on aihetta tyytyväisyyteen.

SUOMEN suunnanmuutos on alkanut. SDP:n tehtävä on nyt ja tulevaisuudessa tarjota reilumpi vaihtoehto tälle politiikalle. Ihmiset kaipaavat toivon näkymää tulevaisuuteen.

SDP:n noin 5500 ehdokasta tukijoukkoineen sekä puolueen vapaaehtoiset ja henkilökunta tekivät valtavan työn kevään vaalien eteen. Vaalikampanjaa tehtiin aktiivisesti 275 kunnassa ja 21 hyvinvointialueella ympäri Suomen. Näkyvä työ tehtiin viimeisten viikkojen ja kuukausien aikana, mutta jokaisen kampanjan takana oli vuoden tai jopa vuosien näkymätöntä työtä.

Lämmin kiitos kaikille ehdokkaille, vapaaehtoisille ja sosialidemokraattisen liikkeen henkilökunnalle korvaamattomasta panoksestanne vaalituloksen eteen. Olette kansanvallan sankareita!

Jatketaan yhdessä työtä sen eteen, että koko Suomessa kaikki tehdään reilummin.

Kirjoittaja on SDP:n puoluesihteeri.

AVAINSANAT

Kalja-ale vai säästöjä vanhuksilta? Hallituksen arvottomat arvovalinnat

  • Kolumnit
  • 12.04.2025
  • 11:30
  • (Päivitetty: 16.04. 14:48)

Poliittinen päätöksenteko on aina arvovalintojen tekemistä. Arvovalintojen tekeminen korostuu etenkin silloin, kun jaetaan niukkuutta ja tehdään priorisointia.

Suomen julkinen talous on haastavassa tilanteessa, joten on aivan keskeistä, että kuntiin ja hyvinvointialueille valitaan päättäjiä, joilla on arvot kohdallaan.

Välillä kuuluu puheita siitä, että hyvinvointialueilla ei voisi päättää oikein mistään, koska rahoitus tulee valtiolta ja tehtävät ovat pitkälti lakisääteisiä.

Puhutteleva tarina, mutta rajusti liioiteltu. Kokoomuksen riveistä on tämän varjolla esitetty jopa aluevaltuustojen lakkauttamista ja hyvinvointialueiden purkamista.

Oma huumoriarvonsa on sillä, että nämä lakkauttajat ovat itse aluevaaleissa ehdokkaana.

Pimittäminen jatkuu.

VAIKKA tiedossa onkin, että demokratia ja palveluiden kehittäminen ei ole kokoomuksen politiikan ytimessä, niin ehkä kuitenkin kannattaisi keskittyä niihin jatkuvan hallintopyörityksen sijaan.

Hyvinvointialueilla on nimittäin tälläkin vaalikaudella päätetty monista tavallisille ihmisille keskeisistä kysymyksistä. SDP:lle keskeinen arvovalinta on se, että ihmiset pääsevät nopeasti hoitoon.

Kun Orpon-Purran hallitus on laittanut hyvinvointialueet kohtuuttomaan talouskurimukseen ja romuttanut hoitotakuun kolmeen kuukauteen, ovat SDP:n aluevaltuutetut toimineet kaikilla Suomen hyvinvointialueilla sen puolesta, että hoitoon pääsisi kahden viikon sisään.

Monella hyvinvointialueella SDP:n työ on tuottanut tulosta, mutta osassa työ on yhä kesken. Useissa tapauksissa asiasta on äänestelty hyvinvointialueen eri toimielimissä.

Kaikkialla tavoite ei ole mennyt läpi erityisesti kokoomuksen vastustuksen takia. Tämä on esimerkki kokoomuksen edustajien arvovalinnoista hyvinvointialueilla, mutta on niitä valtion tasollakin nähty.

Jotain hallitus leikkauksistaan julkisti.

Viime aikojen surullisenkuuluisa saaga on ollut keskustelu Orpon-Purran hallituksen 170 miljoonan euron lisäsäästöistä sosiaali- ja terveydenhuoltoon.

Pääministeri Petteri Orpo (kok.) lupasi eduskunnan kyselytunnilla 27. päivä helmikuuta, että hallitus tuo nämä uudet leikkaukset eduskuntaan hyvissä ajoin ennen vaaleja.

Lista julkistettiin noin viikko ennen ennakkoäänestyksen alkamista, mutta yllätys oli melkoinen, kun yli puolet leikkauksista oli edelleen piilotettu. Pimittäminen jatkuu.

Jotain hallitus leikkauksistaan julkisti.

Nimittäin sen, että yli 16 miljoonaa euroa säästetään hyödyntämällä teknologiaa ikäihmisten kotihoidossa. Tämä tarkoittaa sitä, että yhä useammin ihmisen sijaan kotihoidossa asioita hoitaa robotti ja fyysisen kohtaamisen sijaan ikäihmisten asioita hoidetaan Teamsilla.

Tämäkin leikkaus olisi ollut peruttavissa perumalla hallituksen olutveron alennus, joka on laskenut kaljatölkin hintaa muutamalla sentillä. Aikamoisia arvovalintoja.

AVAINSANAT

Hanna Wass: Hyvinvointivaltion pelastamistalkoot – nyt pitää puhua sosiaalisen ja yksityisen vakuutuksen yhteensovittamisesta

  • Kolumnit
  • 12.04.2025
  • 8:30
  • (Päivitetty: 12.04. 8:56)

Omaksuin 30 vuotta sitten sosiaalipolitiikan peruskurssilla kaksi hyvinvointivaltion perusperiaatetta.

Ensinnäkin sosiaalisten riskien hallinta on julkisen vallan, ei yksilön tehtävä. Toisekseen jos haluaa saada, on pakko antaa. Vastavuoroisuuden varaan rakentuvassa järjestelmässä kaikki maksavat ja kaikki hyötyvät.

Opintojen myötä kasvoi luottamus hyvinvointivaltion kantokykyyn hädän hetkellä. Viime syksynä sitä testattiin käytännössä, kun kompastuin metsäpolulla.

Leikkauksen vaatineen nilkkamurtuman hoito ylitti odotukseni ja Helsingin Siltasairaalan näköalayk­siöstä muodostui turvapaikka. Jos aluevaalit olisi järjestetty silloin, olisin äänioikeudesta piittaamatta raapustanut äänestyslippuun HUS.

Kotiuttamisen koittaessa realiteetit puraisivat. Vaikka hyvinvointivaltio ei voi peitellä sänkyyn, järkytyin siitä, miten suuren vastuun läheisten oletettiin ottavan toipilaan pärjäämisestä. Toinen tyrmistyksen aihe oli kuntoutus, josta huolehtiminen jää pitkälti oman aktiivisuuden varaan.

Apuun riensi matkavakuutus, joka kattoi ortopedikonsultaatiot ja fysioterapian yksityisessä lääkärikeskuksessa. Huomaamatta vakuutusyhtiö kiilasi mielessäni hyvinvointivaltion rinnalle soteturvatakuiden tuottajaksi.

Anteliaasta hoivasta vaikuttuneena vakuutin itseni operoitua nilkkaa lukuun ottamatta päästä varpaisiin.

Suurin vakuutusyhtiöiden syliin ajava tekijä lienee ymmärrys hyvinvointivaltion nykyisen rahoituspohjan kestämättömyydestä.

NILKKA kuntoutui, mutta sisäinen sosiaalipoliitikko jatkoi jaakobinpainiaan.

Miten käy julkisen terveydenhuollon kehittämiselle, investointien houkuttelemiselle ja kansalaisten veronmaksuvalmiudelle, kun yhä useampi valitsee vakuutuksen tarjoaman ohituskaistan yksityiselle? Minkä tasoiset palvelut jäävät niille, joilla ei ole varaa tai mahdollisuutta saada vakuutusta?

Jyri Liukko on kuvannut teoksessaan Solidaarisuuskone sitä, miten suomalaisessa järjestelmässä vapaaehtoiset vakuutukset nähtiin pitkään julkisen perusturvan täydentäjinä kilpailun sijaan. Myös vakuutusyhtiöt hahmottivat ja sanoittivat roolinsa riskien jakamisen kautta.

Markkinoiden vapautuessa 1980-luvulla sosiaalinen ja yksityinen vakuutus alkoivat eriytyä ja markkinatalou­den logiikka syrjäyttää tasa-arvon ihanteet.

Keskustelu yksilön vastuusta omasta terveydestään vahvistui samalla kun vakuutusyhtiöt sulautuivat yhteen pankkien kanssa – Liukon sanoin verosuunnittelun ja sijoitusvaihtoehtojen tavarataloiksi.

YKSITYISTEN vakuutusten kysyntä heijastaa hiipu­nutta luottamusta terveydenhuoltoon. Sitä vahvistaa sotea ympäröivä kriisipuhe, vaikka THL:n mukaan sote-uudistus on tarjonnut osalle suomalaisia aikaisempaa parempia julkisia palveluja.

Suurin vakuutusyhtiöiden syliin ajava tekijä lienee ymmärrys hyvinvointivaltion nykyisen rahoituspohjan kestämättömyydestä.

Alue- ja kuntavaaleissa on tilaisuus käydä ennakkoluulotonta keskustelua sosiaalisen ja yksityisen vakuutuksen yhteensovittamisesta hyvinvointivaltion pelastamistalkoissa.

Nykyinen vastakkainasettelu kiihdyttää paitsi eriarvoisuutta myös kaksinaismoralismia. Äänestäjistä moni on kaltaiseni vaivihkaa vakuutettu HUSin kannattaja.

Kirjoittaja on yleisen valtio-opin apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.

AVAINSANAT