VALIKKO

Elokuva-arvio: Toimitusjohtajasta kuoriutuu teknokraattinen päiväperho

Nicole Kidman ja Harris Dickinson.
  • Elokuva
  • 10.01.2025
  • 14:22
  • (Päivitetty: 10.01. 14:58)

Seksuaalisista irtiotoista ja valtapeleistä sekä halujen ja nautintojen ilmentymistä on tehty vaikuttavampiakin elokuvia kuin pienoisesti kohuttu Babygirl.

Hollywood tykitti 1980- ja 1990-lukujen taitteessa jupeille ja muillekin elostelijoille tarkoitettuja erehtymättömän hetero-eroottisia draamoja ja trillereitä, joista ehkä noin puolessa vehkoili joko Michael Douglas tai Demi Moore. Suurimpiin hitteihin lukeutuvat varsin väkivaltaisiksi yltyvät Adrian Lynen Vaarallinen suhde (1987) ja Paul Verhoevenin Basic Instinct – vaiston varassa (1992). Oma tietynlainen suosikkini tältä saralta oli paljon hillitympi Barry Levinsonin Verkossa (1994), jota juoksin katsomaan lukion kemiankokeista.

ELOKUVA:
Babygirl
Ohjaus: Halina Rejin
Pääosissa: Nicole Kidman, Harris Dickinson, Sophie Wilde, Antonio Banderas
2024, 115 min. Ensi-ilta 10.1.
★★☆☆☆

Se itse asiassa eniten tulee mieleen Haline Rejinin kohtalaisen kohistusta elokuvasta Babygirl. Ohjaaja flirttailee vetoavilla muistumilla 30-40 vuoden takaisista elokuvatrendeistä, jotka hän on tunnustanut itselleen läheisiksi, vaikka samalla tunnustaakin niiden stereotypiat. Babygirliä katsellessa tuleekin olo kuin Rejiniä hävettäisi tehdä puhtaan eroottista viihde-elokuvaa.

Juuri häpeälle Babygirl koko provosoivan horjahtelunsa perustaakin. Kovapintainen toimitusjohtaja Romy (Nicole Kidman) pärjää pomona kliinisellä työpaikallaan, mutta kotonaan turhautuu sängyssä miehensä Jacobin (Antonio Banderas) kanssa ja pakenee nettipornon kaiken sallivaan ja mitään kyseenalaistamattomaan maailmaan.

Kaiketi juuri avoimuuden puute kotona johtaa siihen, että Romy heittäytyy työnsä puitteissa vaaralliseen suhteeseen alaisensa Samuelin (Harris Dickinson) kanssa. Sytykkeenä toimii hetki, jolloin Romy näkee kadulla Samuelin tyynnyttävän raivarit saaneen koiran. Rejin ei valitettavasti ole kohtausta ohjatessaan ymmärtänyt mitään Luis Buñuelin Päiväperhosta (1967).

Näennäisen avoimin kortein pelaavan nykyelokuvan yksi suurimpia ongelmia on, että asiat selitetään juurta jaksain, osoitellaan puhki. Mitään ei jätetä tulkinnan tai arvoituksen, unenomaisten häivähdysten varaan. Erityisen ongelmallista ja turhauttavaa tämä on seksuaalisuuden kuvauksissa, ja niitähän piisaa.

Siveän sadomasokistiselta luonteeltaan Babygirl on noin karvan verran kypsemmäksi venähtänyttä Twilight-tasoa tai yllättäen jälleen postiluukusta tipahtavaa tavaratalon postimyyntikuvastoa, jonka sivuilta tihrustaa Catherine Breillat’n elokuvia vain unissaan.

SEKSUAALISISTA irtiotoista on kyllä tehty monia hienoja elokuvia, tällä vuosituhannella vaikkapa Patrice Chéreaun ohjaama ja osin Hanif Kureishin käsikirjoittama Intimacy (2001), joka oli aidosti ja estoitta kiinnostunut henkilöistään näiden halujen takana.

Nicole Kidman tekee roolinsa sinänsä antaumuksella, mutta kyllä hän oli vaikuttavampi jo Alice Harfordina, avautuessaan marihuanapäissään pelkästä katsekontaktistaan merivoimien upseerin kanssa Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutissa (1999). Lee Danielsin viiltävässä suistomaiden rikosdraamassa The Paperboyssa (2012) Kidman teki niin ikään jo paljon huimemman ja monisyisemmän roolin naisena, jolle seksin harrastaminen useamman miehen kanssa oli maailman luonnollisin asia.

Harris Dickinson ja Antonio Banderas alisuoriutuvat rooleissaan, Banderas kuitenkin lähinnä siksi, ettei hänen ”vanhanaikaisiin käsityksiinsä” sysättävälle roolihahmolle löydy kokonaisuudessa paljonkaan tilaa. Dickinsonilla on jo lähtökohtaisesti huomattavia vaikeuksia sisäistää roolinsa dominoivaa terää.

Babygirl on mekaaninen ja lopulta sovinnainen suoritus, joka keskittyy kurinalaisesti aiheeseensa, mutta vain sen pintaan, eikä jaksa tuntuvin punnuksin kolkutella ympärille tai sen syvemmälle. Intohimon liekki ei lepata sen paremmin ilmeessä kuin sisällössä.

AVAINSANAT

Arvio: Luc Bessonin uutuus on älypuhelimella kuvattu Bonnie ja Clyde

June and John on klassisten pakotarinoiden kierrätystä lyhyen, usein jäljettömiin katoavan videosälän aikakaudellamme.

Moni ehkä muistaa elokuvan Rankka päivä (1992), jossa Michael Douglasin näyttelemä työtön mies sai liikenneruuhkassa tarpeekseen, nousi autostaan ja lähti selvittämään välejään yhteiskunnan kanssa.

Tuo Joel Schumacherin ohjaus tulee hiukan mieleen Luc Bessonin uutuuden lähtökohdista, jotka elokuvan loputtua tuntuvat kuitenkin olevan peräsiin jo kuin jostain ihan toisesta teoksesta.

Säntillisyyteen pyrkivä John (Luke Stanton Eddy) on nuori mies, jolla tuntuu menevän kaikki arjessaan kerralla pieleen.

Pirullisia ongelmia kasautuu peräjälkeen niin pysäköintitalossa, taksimatkalla kuin työpaikallakin. Edes deittisovellukset tai puhelimen päässä olevan äidin neuvot eivät muodosta varsinaista vapautusta modernille yksinäiselle miehelle.

ELOKUVA:
June and John
Ohjaus: Luc Besson
Pääosissa: Matilda Price, Luke Stanton Eddy, Don Scribner
2025, 94 min. Ensi-ilta 25.4.
★★★☆☆
Lopulta John on kadulla ilman rahaa ja papereitaan. Vieressä tienvarren teltoistaan kömpivät asunnottomat muistuttavat, kuinka pienestä voi olla kiinni myös kaiken turvatun menettäminen, elämän äkkinäinen kääntyminen päälaelleen.

Helposti palaavat mieleen 1980-luvun elokuvien urbaanit kaupunkipainajaiset, kuten Martin Scorsesen Illasta aamuun (1985).

John alkaa olla niin sanotusti romahtamispisteessä, kun hän näkee jo toisenkin onnettoman päivänsä päätteeksi metroasemalla vaunun ikkunasta lumoavan naisen, kuin keijukaisen. Hän jää niin katsekontaktin vangiksi, että hyppää takaisin asemalle ja alkaa jäljittää heti kuin uneen kadonnutta naista, myöhemmin löytäenkin tämän.

Nainen on June (Matilda Price), täysin spontaanisti kulttuurin normeista irrallaan liihottava luonnonlapsi ja jonkinlainen luksushippi.

TÄSSÄ vaiheessa elokuvan tyyli ottaa niin nopeita harppauksia, että katsoja joutuu kysymään itseltään, seuraako vielä realismia, fantasiaa vai jotain aivan muuta?

Onko John menettänyt hermonsa toistuvissa vastoinkäymisissään ja alkanut kuvitella itselleen onnellisempia asioita ja irtiottoa todellisuudestaan?

Ei siis seuraakaan mitään Johnin höyryjen päästelyä Rankan päivän tapaan, vaan huomio keskittyy Juneen ja hänen tartu hetkeen -tyylisiin oppeihinsa, jotka vapauttavat niille vähitellen antautuvaisen Johnin arjen kahleistaan.

June on täynnä ota tai jätä -tyylistä elämänjanoa, eikä hän tunnu pelkäävän mitään rajoja, vaikka ilmeisesti on etsintäkuulutettukin. Toistensa vastakohdat ovat löytäneet taas kerran sielunyhteyden.

Loppuelokuvassa John kuitenkin jää sivuhenkilöksi. Besson ei ole enää pahemmin kiinnostunut siitä, mitä puita halaamaan alkavalle valkokaulusveikolle tapahtuu.

Mysteerisen Junen tausta avautuu vähitellen, ja se onkin aika poikkeuksellinen. Tosin tausta tarkoittaa lähinnä vain sitä, mitä Junelle on hiljattain tapahtunut.

JUNE JA JOHN on kuvattu älypuhelimella, ja sen huomaa. Teos edustaa psykologisesti motivoituja ja loogisesti perusteltuja kokonaisuuksia hylkivää kuvien kulttuuria, jossa mihinkään ei viitsitä keskitytä kunnolla.

June and John etenee koko ajan pahemmin välittämättä siitä, mitä tapahtui juuri äsken. Kuten tarinan pakomatkalle ajatuva pääparikin, myös itse elokuva ikään kuin pakenee itseään. Tuntuu kuin koko teos pyrkisi unohtamaan oitis itsensä, pyyhkiytymään lajinsa historiasta kuin puhelimen muistista. Jopa lopputekstit rullaavat epätavallisen nopeasti ohi.

En ihan sulattelematta pysty innostumaan tällaisesta tyylistä, mutta jotain ajallemme ominaista Besson on kenties myös hieman kieli poskessa tässä saavuttanut. Siksi kolmas tähti on paikallaan.

AVAINSANAT

Aku Louhimies tekee elokuvan Lapin sodasta – taustalla Antti Tuurin romaani

  • Elokuva
  • 24.04.2025
  • 12:18
  • (Päivitetty: 24.04. 14:11)

Aku Louhimies ohjaa elokuvan Lapin sota, joka pohjautuu Antti Tuurin romaaniin Rauta-antura (2012).

Tuotantoyhtiön tiedotteen mukaan elokuvan käsikirjoituksesta ovat vastanneet Tuuri ja Louhimies yhdessä.

Lapin sota saa ensi-iltansa syyskuussa 2026 ja kuvaukset alkavat kesällä.

Elokuvaa kuvataan sisarteokseksi Louhimiehen ohjaamalle Tuntemattomalle sotilaalle (2017).

– Lapin sota on monille tuntematon sota. Syksyllä 1944 Suomi oli kahden suurvallan välissä, ja kansakunnalla oli valittavanaan vain vaarallisia vaihtoehtoja. Kaikki eivät päässeet kotiin. Tälläkin kertaa teemme realistista ja laadukasta sotaelokuvaa, jonka loppu on onnellinen. Elokuvan keskeinen viesti on anteeksianto, Louhimies sanoo tiedotteessa.

Louhimies ohjasi viimeksi televisioon Konflikti-sarjan. Hänen viimeisin teatterielokuvansa on Odotus vuodelta 2022.

Ohjaaja on tunnettu monista menestyselokuvista mutta myös työskentelymetodeihinsa kohdistuneista syytöksistä.

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Ammattivakoojien perheillallisilla hahmotellaan, kuka on petturi

  • Elokuva
  • 18.04.2025
  • 11:41
  • (Päivitetty: 23.04. 18:08)

Steven Soderberghia ei voi ainakaan teostensa turhasta pitkittämisestä syyttää. Maaliskuussa nähty kummitusjuttu Presence kesti 85 minuuttia. Nyt saa ensi-iltansa lontoolaisista vakoilijoista kertova 95-minuuttinen Black Bag.

Väsymättömien työmyyrien joukkoa edustava Soderbergh suoltaa nykyisin pieniä, näppäriä, mutta aika tyhjiä viihde-elokuvia, jotka muistuttavat vähän kuin elokuvallista kioskikirjallsuutta. Sellainen on myös Black Bag. Käsikirjoittajana on David Koepp, joka työskenteli myös Presencessä.

ELOKUVA:
Black Bag
Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Michael Fassbender, Cate Blanchett, Marisa Abela
2025, 94 min. Ensi-ilta 17.4.
★★☆☆☆

Black Bagin huomio keskittyy vakoojapariskuntaan, josta miespuolinen George Woodhouse (Michael Fassbender) saa alussa tehtävän. Yksi tiedustelijoista on petturi, ja kyseessä saattaa olla myös Georgen vaimo Kathryn (Cate Blanchett). Petturi olisi tietysti eliminoitava kotimaan turvallisuuden nimissä.

George kutsuu joukon kollegoitaan hänen ja Kathrynin luokse illalliselle. Näennäisen leikillisten kysymyspelien kautta petturin selvittäminen pääsee vauhtiin. Ennen pitkää George joutuu vakoilemaan tosissaan myös Kathrynia, mutta kyse tuntuu olevan yhtä paljon avioliiton pelisääntöihin jo jaetulta ammattipohjalta molemmin puolin kuuluvasta, ironisesti ymmärretystä asianlaidasta.

VAKOILUVIIHDE ON sinänsä omalaatuisen menestynyt elokuvien laji. Kyky suodattaa kenties maailman yksinäisimmästä ja sulkeutuneimmasta ammatista ehostettua suuren maailman eli huippukorkean elintason mainosta on osoitus elokuvakoneistojen illusorisesta mahdista.

Black Bagissa on pientä yritystä kuvata, miten tiedustelutyöhön olennaisesti kuuluva epäilyksen taito aina vainoharhaisuuteen asti muokkaa myös kollegiaalisia ihmissuhteita, jotka ovat käytännössä heidän ainoa vapaa-aikansa. Agentteihin kuuluu myös terapeutti, jolla muut käyvät purkamassa päätään. Tai ainakin yrittävät sitä. Agentit tuntuvat enemmänkin muodostaneen oman perheensä.

Henkilöt jäävät kuitenkin kovin etäisiksi ja yhdentekeviksi, hieman kuin vitseiksi. Tuntuu, että tarinassa olisi kannattanut keskittyä tiivimmin ja syvemmin juuri Georgen ja Kathrynin ammatilliseen yksityissuhteeseen ja sen psykologiaan.

BLACK BAG on tyylikkäiden agenttien esiinmarssia prameissa arjen puitteissaan, mutta ei paljon sen emempää. Eräänlaista james bondia, joka pysyy kotona. Viittaus maailman tunnetuimpaan fiktiiviseen agenttiin löytyykin seasta, sillä pienen sivuroolin tekee jo hieman vaivaisukolta näyttävä Pierce Brosnan.

Erikoisinta Black Bagissa ovat viittaukset itämaiseen ruokaan ja sen ääri-ilmiöihin. George varoittaa Kathrynia Chana masalasta ja siihen sisältyvästä DZM 5 -aineesta. Tutuksi tulee myös japanilainen ikizukuri, kalan syöminen elävältä. Kohtaus oikeastaan paljastaa elokuvan perimmäisen henkisen hampaattomuuden. Se näyttää happea lautasella haukkovan kalan enemmänkin vain Englannissa kiellettynä luksuksena ja eksoottisena detaljina kuin karmaisevana kulinaristisena kidutuksena.

Black Bag ei tee henkilöistään sinänsä parempia kuin ovat, mutta hehkuttaa kaikin esteettisin keinoin sitä materiaalisesti viimeisteltyä maailmaa, jossa he toimivat ja elävät, luomatta siihen minkäänlaisia kriittisiä tai etäännyttäviä kulmia. Olemuksellista glamouria, teknologista kaikkivoipaisuutta ja inhimillisyyden puutetta riittää.

Harmi, jos uransa lopettamisesta juuri ilmoittaneen Cate Blanchettin filmografia päättyy näin näyttäviiin, mutta tyhjänpäiväisiin rooleihin.

AVAINSANAT

Arvio: Pirjo Honkasalon ohjaus Pirkko Saision käsikirjoituksesta pursuaa taide-elokuvan kliseitä

  • Elokuva
  • 15.04.2025
  • 19:30
  • (Päivitetty: 16.04. 9:14)

Yhden maamme omalaatuisimman ja kansainvälisimmän ohjaajanuran tehneen Pirjo Honkasalon, 78, edellisestä elokuvasta ehti kulua peräti kolmetoista vuotta, joten paljon mahdollista on, että se päättyy ainakin pitkissä fiktioelokuvissa nyt ensi-iltansa saavaan Orendaan (2025).

Jos minun pitäisi valita viisi merkittävintä yhä työskentelevää kotimaista elokuvaohjaajaa, nousisi Honkasalon nimi esiin pian Aki Kaurismäen jälkeen.

Kaikkiaan jo kuudelle vuosikymmenelle ulottuvan tuotannon kivijalkoja ovat monet ulkomaistakin tunnustusta saaneet dokumenttielokuvat, joiden lomassa syntyneet harvat perinteiset näytelmäteokset lukeutuvat aikansa kotimaisen fiktion tapauselokuviin.

Pekka Lehdon kanssa ohjattu Tulipää (1980) kilpaili Cannesin pääsarjassa kautta aikain toisena suomalaisena elokuvana. Tulennielijä (1998), Betoniyö (2012) ja Orenda ovat puolestaan syntyneet yhteistyössä Honkasalon myöhemmän uran pääkumppanin ja puolison Pirkko Saision kanssa.

Niistä jälkimmäisin perustuu Saision alkuperäiskäsikirjoitukseen ja sisältää kummankin teoksille ominaisia pohdintoja minuudesta, armosta ja syyllisyydestä. Jonkinlaista elokuvatestamentin tuntua syntyy myös siitä, että Saisio näyttelee teoksen toisen keskeisen puheroolin.

ELOKUVA:
Orenda
Ohjaus: Pirjo Honkasalo
Pääosissa: Pirkko Saisio, Alma Pöysti, Luca Leino
2024, 118 minuuttia
Ensi-ilta 17.4.
★★☆☆☆
Menneet menestykset eivät lupaa tulevaisuutta eivätkä perustele nykyisyyttä. Kirjoitin aikoinaan jo Betoniyön arvosteluni ensimmäisessä kappaleessa visuaalisesti loisteliaan elokuvan jättämästä hiukan ulkokultaisesta vaikutelmasta, mutta Orendassa teennäisyyksien virtojen edestä puretaan jo kaikki padot.

Kypsä ikä, pitkä valmisteluaika ja vakava taiteilijuus eivät Orendassa johda elokuvallisesti kouraisevaan maailmaan vaan kokoelmaan neuvostoelokuvan klassikoista ja Bergmanilta poimittuun raskaaseen, elottomana seisovaan symboliikkaan.

Orendasta muodostuu varoittava esimerkki.

NAISTEN naamioita aletaan riisua ensin ruotsalaismestarin aivoituksista tutussa syrjäisessä saariyhteisössä, jonka rauhaan vetäytynyt pappi saa vieraaksi mantereelta saapuvan, leskeksi äskettäin jääneen oopperalaulajan.

Edesmenneen puolison viimeisen toiveen täyttämisestä viriävällä kohtaamisella on kummallekin sisäistä myllerrystä edistävä vaikutus, kun he joutuvat katsomaan menneisyyttä, toisiaan ja itseään silmiin.

Saarnaaja potee tuskaa kauan sitten päättyneestä parisuhteesta ja uskostaan, kun taas artistia itsemurhan päätyneen miehen teko on traumatisoinut.

ORENDASSA kysymysten näennäinen syvällisyys ja teemojen yleispätevyys tuottaa lähinnä yliartikuloivien henkilöiden lausumaa teoreettista viisastelua ja taide-elokuvien kuvallisia kliseitä.

Unijaksot, paidaton poika kirmaamassa kesäniityllä kuin Tarkovskin houreissa, rankkasade ja verestävä merihorisontti ovat yksittäisinä otoksina kauneudestaan huolimatta vain onttoja latteuksia, kun kuvia eivät täytä todellisilta tuntuvien ihmisten inhimilliset ristiriidat ja juureva maallisuus. Teos jurnuttaa harmaanraskaassa yläpilvessä.

Näin keinotekoisilta henkilöt ovat uudessa kotimaisessa eliittielokuvassa tuntuneet korkeintaan Rax Rinnekankaan yhtäläisen kvasifilosofisissa ohjauksissa, joista Hannu-Pekka Björkmanin läsnäolokin muistuttaa.

Orendasta muodostuu varoittava esimerkki siitä, kuinka hengetöntä vakavaksi elokuvataiteeksi tarkoitettu ponnistelu voi olla, kun se tiedostaa oman merkittävyytensä ja alleviivaa sen ilmauksia.

Saision ja Alma Pöystin kasvoilla siunatusta elokuvasta puuttuu kokonaan yleisön penkille välittyvä tunne ja luontainen virta.

AVAINSANAT

Lauri Törhösen väitöskirjajupakka päättyi: hylkäys pysyy voimassa, sisällölle kovat haukut

  • Elokuva
  • 14.04.2025
  • 17:01
  • (Päivitetty: 14.04. 17:09)

Lapin yliopiston muutoksenhakulautakunta on hylännyt elokuvaohjaaja Lauri Törhösen oikaisupyynnön. Yliopiston vuonna 2023 tekemä päätös Törhösen väitöskirjan hylkäämisestä jää siten voimaan, eikä asiasta voi enää valittaa.

Törhönen yritti jo tuoreeltaan saada taiteiden tiedekunnan tiedekuntaneuvostoa perumaan ratkaisunsa, ja pyyntö hylättiin runsas vuosi sitten. Heti tämän jälkeen Törhönen haki oikaisua muutoksenhakulautakunnan kautta.

Lautakunnan työ kesti pitkään, koska se halusi päätöstään varten asiantuntijalausunnot neljältä ulkopuoliselta ihmiseltä kolmesta eri yliopistosta. Yksikään asiantuntija ei jääviyden välttämiseksi ollut Lapin yliopistosta.

Muutoksenhakulautakunta toteaa päätöksessään, että taiteiden tiedekunnan tiedekuntaneuvostolla oli oikeus hylätä väitöskirja.

PÄÄTÖKSEN perustelut ovat hakijan kannalta tylyä tekstiä.

Niissä mainitaan, että Törhösen työ sisältää muun muassa asiavirheitä, perustelemattomia väitteitä, puutteita käsittelyssä ja lähdemateriaaleissa eikä siinä ole metodologista eikä teoreettista viitekehystä. Lisäksi väitöskirjan käsikirjoituksessa on muotopulmia ja väitöstilaisuudessa esitetyssä julkisessa puolustamisessakin oli ongelmia.

Väitöskirja käsitteli elokuvaohjaajan työtä Törhösen oman uran näkökulmasta.

Törhösen mielestä yliopiston toimintatavat hänen tapauksessaan olivat opiskelijan oikeusturvan vastaisia.

AVAINSANAT