VALIKKO

Arvio: Trump-elokuva The Apprentice kertoo sisältä tyhjästä pyrkyristä, jonka ympärillä voidaan huonosti

Kiero juristi Cohn (Jeremy Strong) ja lipevä nousukas Trump (Sebastian Stan) elokuvan pelureina.
  • Elokuva
  • 09.10.2024
  • 20:45
  • (Päivitetty: 09.10. 20:42)

Kiero juristi koulii nuoresta Donald Trumpista väkivaltaisen roiston.

Apprentice tarkoittaa harjoittelijaa tai oppipoikaa.

The Apprentice-elokuvan (2024) kokelas on Donald Trump, joka raivaa tietään huipulle 1970- ja 80-luvun alun talouslamaa elävässä Amerikassa.

Vauraan ja vaativan isänsä pitkä varjo painaa nuoren miehen mieltä ja toppuuttaa tämän omia bisnessuunnitelmia.

Jälkikasvu haluaa näyttää maailmalle itsenäisenä yrittäjänä, mutta ympäristö näkee hänet patriarkan jatkeena. Tutustuminen asianajaja Roy Cohniin tekee pojan haaveista viimein totta.

Sebastian Stanin epäkiitollinen osa on mennä loputtoman tylsän Trumpin nahkoihin, jonka sisällä ei ole viisautta eikä huumoria.

Homoseksuaali Cohn on Yhdysvaltojen värikkään historian skandaaleissa marinoitunut röyhkeä ja kiero juristi sekä Nixonin ystävä, joka ei piittaa petetyistä tai tallotuista.

Cohn alkaa koulia märkäkorvaisesta tulokkaasta pesunkestävää riistokapitalistia. Trump antautuu Cohnin oppeihin ehdoitta.

Isähahmon homous ei haittaa, koska pääideologia on opportunismi. Valehtelijoiden klubissa voittajaksi selviytyy se, joka ei koskaan myönnä tappiota.

ELOKUVA:
The Apprentice

Ohjaus: Ali Abbasi
Pääosissa: Sebastian Stan, Jeremy Strong, Maria Bakalova, Martin Donovan
2024, 122 minuuttia
★★☆☆☆

IRANILAIS-TANSKALAINEN ohjaaja Ali Abbasi on saanut taas käsiinsä aiheen, joka takaa tien otsikoihin. Rajassa (2018) oli peikkoihmisiä ja Holy Spiderissa (2022) sarjamurhaaja.

Tositapahtumiin perustuvana fiktiona The Apprentice on läpinäkyvä tendenssielokuva, jolla on olemuksellinen tarkoitus olla ajankohtainen ja luultavasti myös vaikutuksellinen.

Iäkäs Trump hakee toista kautta Yhdysvaltain johdossa marraskuun presidentinvaaleissa. Hänestä kertovan elokuvan ilmestyminen juuri nyt ei ole sattumaa, vaikka katse on menneessä.

The Apprentice kuvaa Trumpia lipevänä pyrkyrinä mutta kenties sellaisena johtajana, jona hänen tukijansa haluavat miehen nähdä.

Jo nuori Trump on viekas nousukas muttei vielä säälimätön roisto. Abbasi näyttää Cohnin edustaman maailman kovuuden vasten oppipojan naiiviutta.

Politiikka ja raha ovat likaisten petojen peliä, jossa tunteilla ei ole mitään sijaa. Trump hamuaa ainakin osuutta mahdista ellei vielä alkuvaiheessa aivan kaikkea.

Monumenttina siintää Manhattanille nouseva överi pilvenpiirtäjä Trump Tower. Matkalla hän oppii kaiken kiristyksestä.

ELOKUVAN haaste on kuvata kiinnostavasti henkilöitä, joilla ei ole sielua.

Jeremy Strongin Cohn muistuttaa Wall Streetin (1987) tylyintä hahmoa, Terence Stampin sijoittajagurua.

Sebastian Stanin epäkiitollinen osa on mennä loputtoman tylsän Trumpin nahkoihin, jonka sisällä ei ole viisautta eikä huumoria.

Kun alkoholisoitunut veli kuolee, nuoremmassa välähtää näkyvä suru, mutta kohta hän on jo vaimonsa raiskaaja.

Väkivaltainen kohtaus ei silti shokeeraa, koska olemme seuranneet teflonihmisen pintaa.

Vaikka henkilöt olisivat yksinkertaisia, elokuvan ei sitä tulisi olla.

Donald Trumpin ensimmäistä vaimoa Ivanaa näyttelee Maria Bakalova.

OMA kysymyksensä on, kenelle tällainen elokuva tällaisesta ihmisestä on tehty.

Näkökulmansa päättäneitä on jo liikaa, eikä teos tarjoa mielipiteen vaihtamiseksi tai edes täydentämiseksi uutta sanottavaa. Tarina kisällinsä hylkäävästä oppipojasta on perinteinen.

1990-luvun Hollywoodissa The Apprentice olisi tähtinimillä varustettu draamamöhkäle ja sen olisi ohjannut Oliver Stone.

Abbasi on puhunut Trumpista Stanley Kubrickin Barry Lyndonin kaltaisena hahmona.

Lähin vertailukohde elokuvalle voi silti olla Michael Mooren härski dokumentti Fahrenheit 9/11 (2004) George W. Bushin valinnan estämiseksi. Elokuva sai Kultaisen palmun, mutta Bush voitti vaalit.

ABBASIN elokuvasta puuttuu Kubrickin visio tai Stonen ja Mooren verevä vimma, vaikka yritystä luonnekuvaksi on, ehkä vähän liikaakin.

Abbasi haluaa osoittaa kaiken, mitä tuleman pitää. Kokonaisuus on enemmän levoton kuin jännitteinen.

Neljän maan yhteistuotanto on ulkomaisittain pienen budjetin elokuva, johon on saatu uskottava miljöökuvaus ja lähihistorian epookki. Jopa 80-luvun videoestetiikka on upotettu filmiin, vaikka se näyttää rumalta.

Kuorien sisällä on tyhjä suunsoittaja, jota ympäröivien rikkauksien keskellä voidaan huonosti. Henkilöistä yksi näyttää kestävän aikaa paremmin kuin olisi hyväksi.

AVAINSANAT

Arvio: Luc Bessonin uutuus on älypuhelimella kuvattu Bonnie ja Clyde

June and John on klassisten pakotarinoiden kierrätystä lyhyen, usein jäljettömiin katoavan videosälän aikakaudellamme.

Moni ehkä muistaa elokuvan Rankka päivä (1992), jossa Michael Douglasin näyttelemä työtön mies sai liikenneruuhkassa tarpeekseen, nousi autostaan ja lähti selvittämään välejään yhteiskunnan kanssa.

Tuo Joel Schumacherin ohjaus tulee hiukan mieleen Luc Bessonin uutuuden lähtökohdista, jotka elokuvan loputtua tuntuvat kuitenkin olevan peräsiin jo kuin jostain ihan toisesta teoksesta.

Säntillisyyteen pyrkivä John (Luke Stanton Eddy) on nuori mies, jolla tuntuu menevän kaikki arjessaan kerralla pieleen.

Pirullisia ongelmia kasautuu peräjälkeen niin pysäköintitalossa, taksimatkalla kuin työpaikallakin. Edes deittisovellukset tai puhelimen päässä olevan äidin neuvot eivät muodosta varsinaista vapautusta modernille yksinäiselle miehelle.

ELOKUVA:
June and John
Ohjaus: Luc Besson
Pääosissa: Matilda Price, Luke Stanton Eddy, Don Scribner
2025, 94 min. Ensi-ilta 25.4.
★★★☆☆
Lopulta John on kadulla ilman rahaa ja papereitaan. Vieressä tienvarren teltoistaan kömpivät asunnottomat muistuttavat, kuinka pienestä voi olla kiinni myös kaiken turvatun menettäminen, elämän äkkinäinen kääntyminen päälaelleen.

Helposti palaavat mieleen 1980-luvun elokuvien urbaanit kaupunkipainajaiset, kuten Martin Scorsesen Illasta aamuun (1985).

John alkaa olla niin sanotusti romahtamispisteessä, kun hän näkee jo toisenkin onnettoman päivänsä päätteeksi metroasemalla vaunun ikkunasta lumoavan naisen, kuin keijukaisen. Hän jää niin katsekontaktin vangiksi, että hyppää takaisin asemalle ja alkaa jäljittää heti kuin uneen kadonnutta naista, myöhemmin löytäenkin tämän.

Nainen on June (Matilda Price), täysin spontaanisti kulttuurin normeista irrallaan liihottava luonnonlapsi ja jonkinlainen luksushippi.

TÄSSÄ vaiheessa elokuvan tyyli ottaa niin nopeita harppauksia, että katsoja joutuu kysymään itseltään, seuraako vielä realismia, fantasiaa vai jotain aivan muuta?

Onko John menettänyt hermonsa toistuvissa vastoinkäymisissään ja alkanut kuvitella itselleen onnellisempia asioita ja irtiottoa todellisuudestaan?

Ei siis seuraakaan mitään Johnin höyryjen päästelyä Rankan päivän tapaan, vaan huomio keskittyy Juneen ja hänen tartu hetkeen -tyylisiin oppeihinsa, jotka vapauttavat niille vähitellen antautuvaisen Johnin arjen kahleistaan.

June on täynnä ota tai jätä -tyylistä elämänjanoa, eikä hän tunnu pelkäävän mitään rajoja, vaikka ilmeisesti on etsintäkuulutettukin. Toistensa vastakohdat ovat löytäneet taas kerran sielunyhteyden.

Loppuelokuvassa John kuitenkin jää sivuhenkilöksi. Besson ei ole enää pahemmin kiinnostunut siitä, mitä puita halaamaan alkavalle valkokaulusveikolle tapahtuu.

Mysteerisen Junen tausta avautuu vähitellen, ja se onkin aika poikkeuksellinen. Tosin tausta tarkoittaa lähinnä vain sitä, mitä Junelle on hiljattain tapahtunut.

JUNE JA JOHN on kuvattu älypuhelimella, ja sen huomaa. Teos edustaa psykologisesti motivoituja ja loogisesti perusteltuja kokonaisuuksia hylkivää kuvien kulttuuria, jossa mihinkään ei viitsitä keskitytä kunnolla.

June and John etenee koko ajan pahemmin välittämättä siitä, mitä tapahtui juuri äsken. Kuten tarinan pakomatkalle ajatuva pääparikin, myös itse elokuva ikään kuin pakenee itseään. Tuntuu kuin koko teos pyrkisi unohtamaan oitis itsensä, pyyhkiytymään lajinsa historiasta kuin puhelimen muistista. Jopa lopputekstit rullaavat epätavallisen nopeasti ohi.

En ihan sulattelematta pysty innostumaan tällaisesta tyylistä, mutta jotain ajallemme ominaista Besson on kenties myös hieman kieli poskessa tässä saavuttanut. Siksi kolmas tähti on paikallaan.

AVAINSANAT

Aku Louhimies tekee elokuvan Lapin sodasta – taustalla Antti Tuurin romaani

  • Elokuva
  • 24.04.2025
  • 12:18
  • (Päivitetty: 24.04. 14:11)

Aku Louhimies ohjaa elokuvan Lapin sota, joka pohjautuu Antti Tuurin romaaniin Rauta-antura (2012).

Tuotantoyhtiön tiedotteen mukaan elokuvan käsikirjoituksesta ovat vastanneet Tuuri ja Louhimies yhdessä.

Lapin sota saa ensi-iltansa syyskuussa 2026 ja kuvaukset alkavat kesällä.

Elokuvaa kuvataan sisarteokseksi Louhimiehen ohjaamalle Tuntemattomalle sotilaalle (2017).

– Lapin sota on monille tuntematon sota. Syksyllä 1944 Suomi oli kahden suurvallan välissä, ja kansakunnalla oli valittavanaan vain vaarallisia vaihtoehtoja. Kaikki eivät päässeet kotiin. Tälläkin kertaa teemme realistista ja laadukasta sotaelokuvaa, jonka loppu on onnellinen. Elokuvan keskeinen viesti on anteeksianto, Louhimies sanoo tiedotteessa.

Louhimies ohjasi viimeksi televisioon Konflikti-sarjan. Hänen viimeisin teatterielokuvansa on Odotus vuodelta 2022.

Ohjaaja on tunnettu monista menestyselokuvista mutta myös työskentelymetodeihinsa kohdistuneista syytöksistä.

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Ammattivakoojien perheillallisilla hahmotellaan, kuka on petturi

  • Elokuva
  • 18.04.2025
  • 11:41
  • (Päivitetty: 23.04. 18:08)

Steven Soderberghia ei voi ainakaan teostensa turhasta pitkittämisestä syyttää. Maaliskuussa nähty kummitusjuttu Presence kesti 85 minuuttia. Nyt saa ensi-iltansa lontoolaisista vakoilijoista kertova 95-minuuttinen Black Bag.

Väsymättömien työmyyrien joukkoa edustava Soderbergh suoltaa nykyisin pieniä, näppäriä, mutta aika tyhjiä viihde-elokuvia, jotka muistuttavat vähän kuin elokuvallista kioskikirjallsuutta. Sellainen on myös Black Bag. Käsikirjoittajana on David Koepp, joka työskenteli myös Presencessä.

ELOKUVA:
Black Bag
Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Michael Fassbender, Cate Blanchett, Marisa Abela
2025, 94 min. Ensi-ilta 17.4.
★★☆☆☆

Black Bagin huomio keskittyy vakoojapariskuntaan, josta miespuolinen George Woodhouse (Michael Fassbender) saa alussa tehtävän. Yksi tiedustelijoista on petturi, ja kyseessä saattaa olla myös Georgen vaimo Kathryn (Cate Blanchett). Petturi olisi tietysti eliminoitava kotimaan turvallisuuden nimissä.

George kutsuu joukon kollegoitaan hänen ja Kathrynin luokse illalliselle. Näennäisen leikillisten kysymyspelien kautta petturin selvittäminen pääsee vauhtiin. Ennen pitkää George joutuu vakoilemaan tosissaan myös Kathrynia, mutta kyse tuntuu olevan yhtä paljon avioliiton pelisääntöihin jo jaetulta ammattipohjalta molemmin puolin kuuluvasta, ironisesti ymmärretystä asianlaidasta.

VAKOILUVIIHDE ON sinänsä omalaatuisen menestynyt elokuvien laji. Kyky suodattaa kenties maailman yksinäisimmästä ja sulkeutuneimmasta ammatista ehostettua suuren maailman eli huippukorkean elintason mainosta on osoitus elokuvakoneistojen illusorisesta mahdista.

Black Bagissa on pientä yritystä kuvata, miten tiedustelutyöhön olennaisesti kuuluva epäilyksen taito aina vainoharhaisuuteen asti muokkaa myös kollegiaalisia ihmissuhteita, jotka ovat käytännössä heidän ainoa vapaa-aikansa. Agentteihin kuuluu myös terapeutti, jolla muut käyvät purkamassa päätään. Tai ainakin yrittävät sitä. Agentit tuntuvat enemmänkin muodostaneen oman perheensä.

Henkilöt jäävät kuitenkin kovin etäisiksi ja yhdentekeviksi, hieman kuin vitseiksi. Tuntuu, että tarinassa olisi kannattanut keskittyä tiivimmin ja syvemmin juuri Georgen ja Kathrynin ammatilliseen yksityissuhteeseen ja sen psykologiaan.

BLACK BAG on tyylikkäiden agenttien esiinmarssia prameissa arjen puitteissaan, mutta ei paljon sen emempää. Eräänlaista james bondia, joka pysyy kotona. Viittaus maailman tunnetuimpaan fiktiiviseen agenttiin löytyykin seasta, sillä pienen sivuroolin tekee jo hieman vaivaisukolta näyttävä Pierce Brosnan.

Erikoisinta Black Bagissa ovat viittaukset itämaiseen ruokaan ja sen ääri-ilmiöihin. George varoittaa Kathrynia Chana masalasta ja siihen sisältyvästä DZM 5 -aineesta. Tutuksi tulee myös japanilainen ikizukuri, kalan syöminen elävältä. Kohtaus oikeastaan paljastaa elokuvan perimmäisen henkisen hampaattomuuden. Se näyttää happea lautasella haukkovan kalan enemmänkin vain Englannissa kiellettynä luksuksena ja eksoottisena detaljina kuin karmaisevana kulinaristisena kidutuksena.

Black Bag ei tee henkilöistään sinänsä parempia kuin ovat, mutta hehkuttaa kaikin esteettisin keinoin sitä materiaalisesti viimeisteltyä maailmaa, jossa he toimivat ja elävät, luomatta siihen minkäänlaisia kriittisiä tai etäännyttäviä kulmia. Olemuksellista glamouria, teknologista kaikkivoipaisuutta ja inhimillisyyden puutetta riittää.

Harmi, jos uransa lopettamisesta juuri ilmoittaneen Cate Blanchettin filmografia päättyy näin näyttäviiin, mutta tyhjänpäiväisiin rooleihin.

AVAINSANAT

Arvio: Pirjo Honkasalon ohjaus Pirkko Saision käsikirjoituksesta pursuaa taide-elokuvan kliseitä

  • Elokuva
  • 15.04.2025
  • 19:30
  • (Päivitetty: 16.04. 9:14)

Yhden maamme omalaatuisimman ja kansainvälisimmän ohjaajanuran tehneen Pirjo Honkasalon, 78, edellisestä elokuvasta ehti kulua peräti kolmetoista vuotta, joten paljon mahdollista on, että se päättyy ainakin pitkissä fiktioelokuvissa nyt ensi-iltansa saavaan Orendaan (2025).

Jos minun pitäisi valita viisi merkittävintä yhä työskentelevää kotimaista elokuvaohjaajaa, nousisi Honkasalon nimi esiin pian Aki Kaurismäen jälkeen.

Kaikkiaan jo kuudelle vuosikymmenelle ulottuvan tuotannon kivijalkoja ovat monet ulkomaistakin tunnustusta saaneet dokumenttielokuvat, joiden lomassa syntyneet harvat perinteiset näytelmäteokset lukeutuvat aikansa kotimaisen fiktion tapauselokuviin.

Pekka Lehdon kanssa ohjattu Tulipää (1980) kilpaili Cannesin pääsarjassa kautta aikain toisena suomalaisena elokuvana. Tulennielijä (1998), Betoniyö (2012) ja Orenda ovat puolestaan syntyneet yhteistyössä Honkasalon myöhemmän uran pääkumppanin ja puolison Pirkko Saision kanssa.

Niistä jälkimmäisin perustuu Saision alkuperäiskäsikirjoitukseen ja sisältää kummankin teoksille ominaisia pohdintoja minuudesta, armosta ja syyllisyydestä. Jonkinlaista elokuvatestamentin tuntua syntyy myös siitä, että Saisio näyttelee teoksen toisen keskeisen puheroolin.

ELOKUVA:
Orenda
Ohjaus: Pirjo Honkasalo
Pääosissa: Pirkko Saisio, Alma Pöysti, Luca Leino
2024, 118 minuuttia
Ensi-ilta 17.4.
★★☆☆☆
Menneet menestykset eivät lupaa tulevaisuutta eivätkä perustele nykyisyyttä. Kirjoitin aikoinaan jo Betoniyön arvosteluni ensimmäisessä kappaleessa visuaalisesti loisteliaan elokuvan jättämästä hiukan ulkokultaisesta vaikutelmasta, mutta Orendassa teennäisyyksien virtojen edestä puretaan jo kaikki padot.

Kypsä ikä, pitkä valmisteluaika ja vakava taiteilijuus eivät Orendassa johda elokuvallisesti kouraisevaan maailmaan vaan kokoelmaan neuvostoelokuvan klassikoista ja Bergmanilta poimittuun raskaaseen, elottomana seisovaan symboliikkaan.

Orendasta muodostuu varoittava esimerkki.

NAISTEN naamioita aletaan riisua ensin ruotsalaismestarin aivoituksista tutussa syrjäisessä saariyhteisössä, jonka rauhaan vetäytynyt pappi saa vieraaksi mantereelta saapuvan, leskeksi äskettäin jääneen oopperalaulajan.

Edesmenneen puolison viimeisen toiveen täyttämisestä viriävällä kohtaamisella on kummallekin sisäistä myllerrystä edistävä vaikutus, kun he joutuvat katsomaan menneisyyttä, toisiaan ja itseään silmiin.

Saarnaaja potee tuskaa kauan sitten päättyneestä parisuhteesta ja uskostaan, kun taas artistia itsemurhan päätyneen miehen teko on traumatisoinut.

ORENDASSA kysymysten näennäinen syvällisyys ja teemojen yleispätevyys tuottaa lähinnä yliartikuloivien henkilöiden lausumaa teoreettista viisastelua ja taide-elokuvien kuvallisia kliseitä.

Unijaksot, paidaton poika kirmaamassa kesäniityllä kuin Tarkovskin houreissa, rankkasade ja verestävä merihorisontti ovat yksittäisinä otoksina kauneudestaan huolimatta vain onttoja latteuksia, kun kuvia eivät täytä todellisilta tuntuvien ihmisten inhimilliset ristiriidat ja juureva maallisuus. Teos jurnuttaa harmaanraskaassa yläpilvessä.

Näin keinotekoisilta henkilöt ovat uudessa kotimaisessa eliittielokuvassa tuntuneet korkeintaan Rax Rinnekankaan yhtäläisen kvasifilosofisissa ohjauksissa, joista Hannu-Pekka Björkmanin läsnäolokin muistuttaa.

Orendasta muodostuu varoittava esimerkki siitä, kuinka hengetöntä vakavaksi elokuvataiteeksi tarkoitettu ponnistelu voi olla, kun se tiedostaa oman merkittävyytensä ja alleviivaa sen ilmauksia.

Saision ja Alma Pöystin kasvoilla siunatusta elokuvasta puuttuu kokonaan yleisön penkille välittyvä tunne ja luontainen virta.

AVAINSANAT

Lauri Törhösen väitöskirjajupakka päättyi: hylkäys pysyy voimassa, sisällölle kovat haukut

  • Elokuva
  • 14.04.2025
  • 17:01
  • (Päivitetty: 14.04. 17:09)

Lapin yliopiston muutoksenhakulautakunta on hylännyt elokuvaohjaaja Lauri Törhösen oikaisupyynnön. Yliopiston vuonna 2023 tekemä päätös Törhösen väitöskirjan hylkäämisestä jää siten voimaan, eikä asiasta voi enää valittaa.

Törhönen yritti jo tuoreeltaan saada taiteiden tiedekunnan tiedekuntaneuvostoa perumaan ratkaisunsa, ja pyyntö hylättiin runsas vuosi sitten. Heti tämän jälkeen Törhönen haki oikaisua muutoksenhakulautakunnan kautta.

Lautakunnan työ kesti pitkään, koska se halusi päätöstään varten asiantuntijalausunnot neljältä ulkopuoliselta ihmiseltä kolmesta eri yliopistosta. Yksikään asiantuntija ei jääviyden välttämiseksi ollut Lapin yliopistosta.

Muutoksenhakulautakunta toteaa päätöksessään, että taiteiden tiedekunnan tiedekuntaneuvostolla oli oikeus hylätä väitöskirja.

PÄÄTÖKSEN perustelut ovat hakijan kannalta tylyä tekstiä.

Niissä mainitaan, että Törhösen työ sisältää muun muassa asiavirheitä, perustelemattomia väitteitä, puutteita käsittelyssä ja lähdemateriaaleissa eikä siinä ole metodologista eikä teoreettista viitekehystä. Lisäksi väitöskirjan käsikirjoituksessa on muotopulmia ja väitöstilaisuudessa esitetyssä julkisessa puolustamisessakin oli ongelmia.

Väitöskirja käsitteli elokuvaohjaajan työtä Törhösen oman uran näkökulmasta.

Törhösen mielestä yliopiston toimintatavat hänen tapauksessaan olivat opiskelijan oikeusturvan vastaisia.

AVAINSANAT