VALIKKO

Arvio: Aila Meriluodosta ei saa ehkä koskaan selvää – ja se on hyvä

Meriluoto kantoi unelmoivan runotytön imagoa vuosikausia, vaikka vastusti sitä itse aktiivisesti.

Teatteri Avointen ovien ensi-ilta muistuttaa, ettei taistelu naisen vapaudesta ole uusi eikä siinä ole ollut helposti löydettävää mustavalkoista asetelmaa. Työnsä tärkeyttä puolustava nainen saattoi samaan aikaan alistua. Miksi?

Helsingin teatteriohjelmistossa nähdään kaksi muotokuvaa sodan jälkeen aikuistuneista naiskirjailijoista, heidän taistelustaan tai pyristelystään aviomiesten hallitsemassa parisuhteessa ja pikkuporvarillisen naiskuvan puristuksessa: Lillanin Århundradets kärlekssagan päähenkilö on Märta Tikkanen (ensi-ilta 10.10.), Avointen ovien Tältä kohtaa – Ailassa luodataan Aila Meriluodon elämää ja työtä.

Tuntuukin ihan raikkaalta muistuttaa aiempien sukupolvien rohkeista tai rohkeuteen pakotetuista yksilöstä, jotka mursivat muurejaan joskus tavalla, joka tuntuu edelleen radikaalilta.

Tällainen yksilö oli epäilemättä runoilija, kirjailija ja kääntäjä Aila Meriluoto (1924-2019), pieksämäkeläisen opettajaperheen tytär. Hänen syntymästään on tänä vuonna kulunut sata vuotta, minkä kunniaksi Virpi Haataisen käsikirjoittama ja ohjaama Tältä kohtaa – Aila kantaesitettiin jo vuoden alussa Pieksämäelle. Nyt sitä esitetään Helsingissä 30.11. asti.

Esitys on kollaasinomainen sarja kohtauksia, joita sitoo yhteen Haataisen esittämä näytelmäkirjailija. Hän kyselee ja kommentoi nurkista sekä kipuilee kohteensa, kuuluisana miestennaisena tunnetun ja reippaasti oman elämänsä intiimeimpiäkin yksityiskohtia paljastaneen kirjailijattaren elämän, kanssa.

Miten runsaasta tuotannosta ja runsaasta päiväkirja-aineistosta saa otteen? Mikä on totta? Mistä päiväkirjat oikein kertovat?

Niihinhän kirjoitetaan vain tietynlaisia asioita.

Teatteri Avoimet ovet:
Tältä kohtaa – Aila
Käsikirjoitus ja ohjaus Virpi Haatainen. Visualisointi työryhmä. Äänisuunnittelu Juhani Rajalin. Lavastus ja rekvisiitan toteutus Anne Svensk. Rooleissa Ella Pyhältö, Kaisa Haatainen. Helsingin ensi-ilta 4.9.2024

SIINÄPÄ pulmia, jotka Meriluodon kohdalla ovat erityisen hankalia. Hänen lapsuudestaan, vaikeista miessuhteistaan, alkoholin käytöstään ja estottomasta seksielämästään tiedetään jo valmiiksi paljon hänen itsensä kertomana sekä muiden tulkitsemana.

Voisi ajatella, että kerrottavaa ei juuri enää ole, mutta kysymyksiä pulpahtelee sitäkin tiheämmin.

Miksi tämä rohkea nainen alistui vallanhaluisten miesten edessä? Vai kävikö siinä niin?

Emme saa vastausta, materiaalia päättelylle kylläkin. Vajaan kaksituntisen esityksen haaste on selvästi ollut materiaalin runsaus ja monipuolisuus. Ailasta olisi ehkä luontevimmin saanut tehdyksi kaleidoskoopin.

Esityksessä Aila Meriluoto ilmestyy vastailemaan ahdistuneen näytelmäkirjailijan kysymyksiin. Ella Pyhältön lämpimästi ja juurevasti esittämä Meriluoto nähdään itsellisenä, haavoittuvuudessaan ja rakkaudenkaipuussaan vahvana ihmisenä.

Seuraamme häntä tärkeisiin paikkoihin Helsingissä, Göteborgissa, lapsuudenkodissa, vintillä, mökillä. Haatainen siirtyy luontevasti milloin Koskenniemen käsiksi, milloin ruotsalaisen rakastajan vaimoksi.

Meriluodon julkinen kuva rakentuu vahvasti “isojen ukkojen”, V.A. Koskenniemen, ruotsalaisen “Cee Geen” ja ennen kaikkea Meriluodon luonnonmullistukseksi kutsuman Lauri Viidan sekä professori Jaakko Paakkasen kautta. Mahtimiehet alistivat kukin omalla tavallaan, Viita niin, että Meriluoto “liukeni kokonaan”.

KUVA MITRO HÄRKÖNEN

AVOIMIEN ovien näyttämöllä miehet loistavat poissaolollaan, mutta heitä löytyy puu-ukkoina korista tai patsaana nurkasta. Viitaa käsitellään vain ohimennen.

Esitys nojaa Meriluodon omaan persoonaan, miten hän kasvoi yhtä aikaa herkäksi ja läheisriippuvaiseksi sekä sisältä vahvaksi ja aurinkoiseksi luonnolapseksi, jonka arjessa ja teksteissä oli myös paljon huumoria.

Tältä kohtaa – Aila on monella tapaa kuvaava nimi esitykselle. Se kattaa kirjailijan elämästä yhden, tosin melko pitkän, kohdan, jota yrittää katsoa kirjailijan omin silmin.

Nimi on myös säe Meriluodon runosta, ja lisäksi se korostaa henkilökuvan piirtämisen mahdottomuutta: aina on käsillä vain yksi kohta, ei koko ihminen. Meriluoto oli nimenomaan moninainen.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Kallo Collectiven hykerryttävä uutisstudiorevittely venyy himpun verran liikaa

Kallo Collectiven uutisissa maailmankaaosta selvittämässä tai entisestään sotkemassa Emma Castrén (vasemmalla edessä), Sampo Kurppa, Inga Björn ja Sakari Saikkonen.

Kun maailman tapahtumat erityisesti kuohuttavat mieltä ja tuntuvat raskailta, yksi keino käsitellä tilannetta on huumori ja erityisesti klovneria, jossa näkökulma voidaan vinksauttaa monella tavalla pois tavanomaisesta.

Suomalainen Kallo Collective on uusimmassa esityksessään The Mews suunnannut katseensa uutis- ja ajankohtaisstudion hektiseen maailmaan.

KLOVNERIA
Kallo Collective, Stoa
The Mews

Esiintyjät ja ideointi Inga Björn, Emma Castrén, Jenni Kallo, Sakari Saikkonen, Sampo Kurppa – Ohjaus Thom Monckton – Lavastus ja puvut Karoliina Korhonen – Valot Elina Nopanen – Ääni Petteri Rajanti – Videotekniikka Luis Sartori do Vale

Siellä maailmalle kerrottavat asiat ovat usein isoja ja kiireellisiä ja niihin suhtaudutaan hyvinkin vakavasti. Ruudussa näkyvät uutisten lukijat, kommentaattorit, toimittajat ja haastateltavat ovat tärkeitä ja kaiken kuuluu sujua moitteettomasti myös tekniikan ja teknisen henkilökunnan osalta.

Mutta entä kun näkökulmalinssiä hiukan käännetään, eikä kaikki enää toimikaan niin kuin on totuttu olettamaan? Kun asioita klovneriaan kuuluvasti sopivasti liioitellaan ja karrikoidaan syntyy sekä herkullisia tyyppejä että huvittavia tilanteita. Maailman tapahtumakaaoksesta tulee toisella tapaa kaaosta, jolle voi vapautuneesti nauraa.

NIIN KALLO COLLECTIVEN esiintyjät Inga Björn, Emma Castrén, Jenni Kallo, Sakari Saikkonen ja Sampo Kurppa kuin esityksen ohjannut Thom Moncktonkin ovat monessa liemessä keitettyjä, rautaisia klovnerian ja fyysisen teatterin ammattilaisia. Heidän käsissään The Mewsin uustisstudio Stoan näyttämöllä pelmahtaa täyteen eksentrisiä juontajia ja moneen taipuvia lattiamanuja, joita kestoreipas tuottaja pyrkii studioyleisön eli meidän katsojien lisäksi pitämään kurissa.

Homma toimii, periaatteessa. Älykkään kekseliäät tapahtumat, kutkuttavat ”mokat” ja pikkuasioiden hedelmällinen liioittelu täyttävät näyttämön ja saavat katsojan hykertelemään.

Sitten tulee mutta. Tekijät ovat selvästi rakastuneet vähän liikaa omiin ideoihinsa. Monet sinänsä loistavat tilanteet venyvät ja pitkittyvät turhaan. Toisto on yksi klovnerian tehokeino, mutta silläkin on rajansa. Tilannetta eivät pelasta esiintyjien vahva läsnäolo, nopea tyypittelykyky tai erinomainen gestiikka ja mimiikka. Hauskuus latistuu monessa kohtauksessa liikaan pituuteen. Tiivistämisen varaa olisi.

Karoliina Korhosen puvut ja lavastus ovat värikkyydessäänkin tyypillistä televisiotyyliä ja jopa asiallisia. Kutkuttavan ylilyöviksi ne muuttuvat tavasta, jolla niitä käytetään. Elina Nopasen valot luovat autenttisen tv-studiofiiliksen. Aivan oma mainio osuutensa ovat Luis Sartori do Valen luomat virityskuvat ja muut videot, jotka jatkuvasti jotain mutustelevan ”Alexin” ajamana ryhtyvät välillä toimimaan aivan omin päin.

The Mews vie katsojan mukaansa uutismaailman kulissien taakse hetkeksi toteamaan, ettei kaikki aina välttämättä ole niin vakavaa. Ja tiukassakin tilanteessa voi auttaa, kun sitä katsoo himpun verran huumorin vinkkelistä.

 

AVAINSANAT

Lauri Maijala ohjaa Linnan Pohjantähden Kansallisteatteriin

Lauri Maijala.

Syksyllä ensi-iltansa saavan suurteoksen tuore sovitus kattaa Väinö Linnan trilogian kaikki kolme osaa.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian osat julkaistiin aikavälillä 1958-1962. Suomalaisia läpileikkaavasti puhutteleva historiallinen draama kuvaa väkevästi kansakuntamme syntyä ja kasvukipuja.

Suuri, monta sukupolven kattava tarina kuvaa maamme vaikeita vaiheita, joissa kärsittiin nälästä ja näköalattomuudesta, koettiin katkeruutta epäoikeudenmukaisesta tulonjaosta, elettiin äärimmilleen kärjistyneen poliittisen vastakkainasettelun ja kaoottisen maailmantilanteen aikaa. Seurasi tapahtumien vyöry, joka kulminoitui keväällä 1918 Suomen sisällissodaksi., joka oli lajissaan yksi Euroopan verisimpiä.

Tällä hetkellä Lahden kaupunginteatteria luotsaavalle Lauri Maijalalle Täällä Pohjantähden alla on ensiohjaus Kansallisteatterissa. Hän on myös teoksen uuden näyttämösovituksen takana.

– Olen ylpeä voidessani tuoda oman sovitukseni Pohjantähden kaikista kolmesta kirjasta Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle. Luvassa on esitys, jossa vuorottelevat rakkaus ja viha, työ ja toivo – kuolema ja syntymä. Se on traditiotietoinen historiallinen draama modernille ihmiselle, Maijala sanoo.

Maijala saa ohjattavakseen poikkeuksellisen suuren näyttelijäkaartin, kun Linnan eeppistä tarinaa on esittämässä kaikkiaan 21 näyttelijää. Näyttämöllä nähdään niin kokeneita konkareita kuin vasta näyttelijäpolkunsa alussa olevia teatterikoululaisia Taideyliopistosta Helsingistä ja Tampereen Nätystä.

Rooleissa nähdään Kansallistetterin omasta väestä Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Aksa Korttila, Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Esa-Matti Long, Pirjo Luoma-aho, Petri Manninen, Pirjo Määttä, Pyry Nikkilä, Harri Nousiainen, Wenla Reimaluoto, Otto Rokka, Paula Siimes, Timo Tuominen ja Juha Varis, vierailevana näyttelijänä Helmi-Leena Nummela sekä näyttelijäopiskelijat Kasper Korpela (Näty), Toni Nikka (TeaK), Lauri Qvick (TeaK), Sulo Rahman (Näty).

Musiikin esitykseen säveltää Markus Fagerudd. Lavastuksesta vastaa Kati Lukka, puvustuksesta Auli Turtiainen ja valosuunnittelusta Kalle Ropponen.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Nostalgiaa nostattava perhedraama nousukkaiden kultaisilta kasarivuosilta

Perheidylliä ravintolapöydän ääreltä. Näyttelijät vasemmalta oikealle Markus Järvenpää, Mikko Jurkka, Tuomas Korkia-Aho, Lumikki Väinämö ja Nenna Tyni.

Onnekkaat on tragikomedia pyrkimyksesttä luokkanousuunja ja samalla kuvaus kahden erilaisen sisaruksen elämästä ja heidän keskinäisestä suhteestaan.

Lahden kaupunginteatterin pienen näyttämön uutuus Tuomo Rämön käsikirjoittama ja ohjaama uutuusnäytelmä on kuvaus kasariajasta, jolloin koteihin ilmestyivät Commodore 64, televisioon Anne Sällylän jumppatuokiot ja videoboksiin VHS-elokuvat. Matkusteltiin ja koteihin ostettiin kaikenlaista muovikrääsää. Yhtenä ajan tunnusmerkkeinä olivat ”komea” sohva olohuoneessa ja Palmun latotaidetta seinillä. Ne olivat eräänlainen menestyksen ja porvarillisuuden mittari.

ESITYS ALKAA siitä, kun perheen lapset Sanna ja Mika seisovat vanhempiensa haudalla, ja se myös päättyy samaan kuvaan. Siihen väliin mahtuu perheen tarina.

Rämön kuvaama keskiluokkainen perhe elää mukavaa elämää. Vanhempien hyvät ammatit takaavat sen, että rahasta ei ole pulaa. Perheen isä Markku ja äiti Tuula ovat eläneet niukan lapsuuden eivätkä halua samaa lapsilleen, joille rahaa syydetään kysymättä mihin tarkoitukseen se todella menee. Anteliaisuudellaan he tekevät lapsilleen karhunpalveluksen. Työ vie vanhempien kaiken ajan, ja satanen pöydälle silloin tällöin korvaa aidon läsnäolon perheyhteisössä.

Ulkopuolelta katsottuna perheessä kaikki menee hyvin, mutta elämällä on taipumus yllättää niin hyvässä kuin pahassa, ja juuri pahassa perhe tulee sen kokemaan.

Onnekkaissa lapset ovat onnekkaita, sillä he saavat kaiken mitä pyytävät, mutta herää kysymys, ovatko sittenkään, kun tärkein puuttuu, se vanhempien läsnäolo. Sisaruksista toinen on määrätietoinen ja pärjää hyvin, kun taas toinen ei tahdo saada elämästään kiinni.

Rämön perhedraama on lämminhenkinen ja antaa aidon kuvan 1980-90-luvun vauhdikkaimmista vuosista. Se kuvaa rehellisen oloisesti perheen pyrkimyksiä nousta astetta ylempään keskiluokkaan, jossa kaikenlainen hienostelu oli sallittua, ja kova pyrkimys näyttää ulospäin kodin näennäinen vauraus

TEATTERI
Lahden kaupunginteatteri, pieni näyttämö
Tuomo Rämö: Onnekkaat

Ohjaus Tuomo Rämö – Lavastus ja pukusuunnittelu Minna Välimäki – Valot Harri Peltonen – Äänisuunnittelu Jukka Vierimaa – NaamiointiAnu Reijonen – Rooleissa Lumikki Väinämö, Mikko Jurkka, Tuomas Korkia-Aho, Nenna Tyni ja Markus Järvenpää

ONNEKKAAT ON hyvin kirjoitettua, oivaltavaa draamaa. Siinä on sekä tilanteita, joilla saadaan yleisö naurattamaan että myös riman alle meneviä makaaberimpia kohtauksia kuten se, jossa syöpäsairaalta perheen äidiltä tullaan ottamaan verinäytettä, joka ei onnistu kovettuneiden suonien vuoksi – ja toimenpidettä tulee tekemään kömpelö ja ammattitaidoton henkilö. Ehkä se on tragikomiikkaa, mutta kaikkia se ei naurattanut.

Esityksen roolityöt on tehty viimeisen päälle. Varsinkin Lumikki Väinämön esittämä äiti Tuula, kodin henkeä vaaliva touhukas virkanainen, josta paljastuu röyhkeä rahaa rakastava ahneuden perikuva. Hänelle käytöstavat, raha ja menestyminen ovat tärkeintä vielä kuolinvuoteellakin.

Mikko Jurkka pröystäilevänä isänä Markkuna on porvarillisuuden perikuva. Markun kalliit autot ja viinien maisteluhetket palauttavat aidosti katsojan mieleen jo nostalgista kasarimeininkiä.

Väinämö ja Jurkka ovat näyttelijöinä konkareita, joten heidän yhteistyö näkyy näyttämöllä esittämisen varmuutena.

Perheen kovapintaista tyttöä Sannaa näyttelevä Nenna Tyni tekee luontevasti henkilöhahmon, jolla on muitakin elämänarvoja kuin raha. Harmi vain, että monessa kohtaa Tynin sanoista ei saa selvää johtuen huutamisesta ja puutteellisesta äänenkäytön hallinnasta.

Mika ja Sanna. Eri lailla elämässä selviytyneet lapset nykyajassa.

Markus Järvenpää näyttelee kolmea roolia. Perheen poikana hän esittää oivasti sitä, kun opiskelut eivät suju ja alkoholi vie mennessään. Tämä Mika on perheen luuseri, joka kuitenkin jossakin vaiheessa skarppaa ja löytää oman tiensä.

Monen roolin näyttelijä on myös Tuomas Korkia-Aho, jolla on ihailtava taito hypätä roolista toiseen .Eri rooleihin kuuluvat eleet ja vuorosanat hoituvat. On ilo katsella näyttelijäntyötä, jossa jokaisessa roolissa palaset osuvat kohdalleen.

Yksi esityksen vaikuttavimpia osatekijöitä on Minna Välimäen tyylikäs lavastus. Porvarillistyylisesti rakennettu kasarihenkinen koti näyttäytyy runsain yksityiskohdin niin sisustuksessa, huonekaluissa kuin seinille ripustetussa taiteessa. Lavastuksen erilaiset rakenteet toimivat ja vaihtuvat sujuvasti. Välimäen kädenjälki näkyy myös Onnekkaitten puvustuksessa, josta löytyy kasarikauden pukeutumisen tunnusmerkkejä.

 

 

 

 

 

AVAINSANAT

Balettiarvio: Suurten tunteiden Piaf-baletti on monipuolisen ilmaisun juhlaa

Edith ja Marcel (Linda Haakana ja Johan Pakkanen) rakkauden huumassa.

Kansallisbaletin Édith Piaf – La vie en rose on Reija Wäreen ensimmäinen kokoillan balettiteos.

Reija Wäre on tunnettu laajasta ja kiitetystä urastaan erilaisten tv-ohjelmien, musikaalien, elokuvien, konserttien sekä joukkuevoimistelu- ja muodostelmaluistelun kilpanumeroiden koreografina ja ohjaajana, mutta balettiteoksia hän ei kerityisemmin ole tehnyt.

Vuonna 1963 vain 47 -vuotiaana kuollut Édith Piaf puolestaan oli koko maailman tuntema ja ylistämä ranskalainen laulaja, Pariisin varpunen, jonka värikkäästä ja traagisesta köyhyydestä tähtiin-tuhkimotarinasta on tehty lukuisia kirjoja, elokuvia ja musiikkinäytelmiä.

Ajatus liikkeeseen perustuvasta tanssiteoksesta taiteilijasta, jonka ilmaisuväline oli ääni ja laulu, voi herättää ihmettelyä. Esityksen jälkeen ei enää ihmettele, ihastelee kylläkin.

WÄREEN TEOS pohjaa Piafin elämän tapahtumiin, mutta niitä ja niihin liittyviä henkilöitä on niin runsaasti, että kaikkea ei millään saa mahtumaan yhteen koreografiaan. Ratkaisuna on eräänlainen Piafin muistojen kavalkadi, jossa esille tuodaan ne hetket, jotka laulajalle ovat tärkeimpiä tai joista hän ei pääse irti.

Tapahtumat etenevät kronologisesti lapsuudesta tähteyteen sekä päihteiden ja sairauksien aiheuttamaan kuolemaan. Kaikkea on paljon, varsinkin suuria tunteita ja kiihkeää rakkautta. Jotkut ”muistot” eli kohtaukset henkilöineen ovat sen verran pikaisia tai sisältä päin nähtyjä, että ellei tunne Piafin elämäntarinaa erittäin hyvin, on käsiohjelman tapahtumaselostus kullan arvoinen.

BALETTI
Suomen Kansallisbaletti
Édith Piaf – La vie en rose

Koreografia Reija Wäre – Konsepti Melissa A. Thompson, Reija Wäre – Musiikin sovitus ja sävellys Jukka Nykänen – Orkestrointi Marko Hilpo – Lavastus Jani Uljas – Puvut Erika Turunen – Valot ja projisoinnit Joonas Tikkanen – Musiikinjohto Aliisa Neige Barrière – Päätehtävissä Tiina Myllymäki, Linda Haakana, Hye Ji Kang, Yuka Masumoto, Atte Kilpinen, Johan Pakkanen

Wäreen ratkaisu jakaa Piafin rooli neljäksi eri ikäiseksi hahmoksi, toimii loistavasti. Läpi koko teoksen elämäänsä muistelee ja tapahtumiin reagoi jo raihnainen Piaf. Ensi-illassa häntä tulkitsi upeasti Tiina Myllymäki, josta säteili sekä elämännälkää että ymmärrystä tekemiinsä ratkaisuihin.

Muut kolme ovat lapsi, teini-ikäinen ja aikuinen Piaf, joita ensi-illassa esittivät Seela Kunnari, Hye Ji Kang ja Linda Haakana. Heidän kauttaan tuli hienosti esille sekä Piafin kasvu taiteilijana katulaulajasta maailmantähdeksi että samalla yksityisenä ihmisenä hänen loputon rakkauden kaipuunsa ja tuskansa menetysten kohdatessa. Piafin elämä oli täynnä ristiriitoja ja tunne-elämän aallokot isoja. Myös sen niin Hye Ji Kang kuin Linda Haakana saivat näkymään sekä tanssissaan että ilmaisussaan.

Niin ilmaisu. Se on asia, johon kiinnitin heti ja läpi koko esityksen huomiota. Sanoisin, etten ole koskaan nähnyt Kansallisbaletissa näin läpikotaisin näyteltyä tanssia ja koreografiaa. Toki tanssi oli pääosassa, mutta samalla se oli, positiivisesti, alistettu ilmaisulle.

Ikääntyvää, jo sairauksien koettelemaa Edithiä esittää Tiina Myllymäki.

Wäreen koreografia oli sillä tavalla ”luonnollista”, ettei siihen ollut tarvetta erikseen kiinnittää huomiota. Tärkeämpää oli, mitä se kertoi ja miten se vei tapahtumia eteenpäin. Liikekielen pohjana oli baletin liikekieli kärkitossuineen, mutta mukana oli runsaasti kaikkea muutakin. Yhdistelmä oli erittäin orgaaninen, eikä mikään tuntunut ympätyltä.

KUN TEHDÄÄN teosta Édith Piafin elämästä, nousee väkisin mieleen, miten se toteutetaan musiikillisesti. Monet Piafin esittämät laulut ovat lähes ikonisia ja niihin saatetaan suhtautua äärimmäisen tunteikkaasti.

Musiikin säveltäneen ja sovittaneen Jukka Nykäsen ratkaisu on lähes nerokas. Esityksessä kuultiin Piafin lauluja lähes alkuperäisenä, mutta niitä oli myös ”hajotettu” pienemmiksi tai suuremmiksi pätkiksi, jotka teemojen lailla saattoivat vain häivähtää eri kohtauksissa. Mukana oli myös aivan muunlaista musiikkia, jossa oli vaikutteita chansoneista klassisiin balettisävellyksiin. Kansallisoopperan orkesteri tulkitsi musiikin Aliisa Neige Barrièren johtamana juuri niin tunteikkaasti kuin esitykseen sopikin.

Visuaalisesti esitys oli huikaiseva. Voisin sanoa, että Erika Turusen suunnittelemat puvut olivat yhdet hänen pitkän uransa upeimmat. Niitä oli paljon ja niissä näkyivät hienosti eri vuosikymmenten tyylipiirteet. Ne olivat lumoavan tyylikkäitä ja näyttäviä niin väritykseltään kuin leikkaukseltaan ja niissä oli runsaasti yksityiskohtia kuten Turusella aina. Välillä pukujen loistokkuus melkein peittosi itse tanssin.

Jani Uljaksen periaatteessa hyvin riisuttua lavastusta hallitsi valkoinen väri, jota vasten niin tanssi kuin puvutkin pääsivät täysillä oikeuksiinsa. Ymmärrän, että kun tapahtumapaikkoja on paljon, lavastusta täytyy vaihtaa usein. Silti jatkuvasti nousevat ja laskevat taustaseinät välillä häiritsivät, vaikka ne olisivat kuinka olleet teoksen rytmin suhteen harkittuja.

Ainoa kohta, jossa lavastusratkaisu mielestäni ampui yli, oli Piafin ja hänen elämänsä suuren rakkauden, amerikkalaisen nyrkkeilijä Marcel Cerdanin kohtaaminen ja rakastuminen. Taustalle heijastetut suuret teksti- ja kuvaprojisoinnit veivät väkisin huomion Piafin (Haakana) ja Cerdanin (Johan Pakkanen) duetolta, jonka liikekieli ja ilmaisu olisivat varmasti riittäneet välittämään kaiken tarpeellisen.

Kansallisbaletin Édith Piaf La vie en rose on teos, joka on pinnalta melkein kepeä, mutta jossa koko ajan kulkee mukana myös tummia sävyjä. Täynnä suuria tunteita oleva esitys toimii sekä Piafin lauluja että tanssia rakastavalle katsojalle. Kummassakaan ei tarvitse olla asiantuntija, voi vain nauttia niin näkemästään kuin kuulemastaankin.

 

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Takomon katsomossa istuu peto

Kid Kokko ja Joanna Haartti tuovat Takomon tarinoihin julmuutta ja huumoria.

Teatteri Takomossa kerrotaan hurjia tarinoita katsomisesta ja katsottavana olemisesta.

Luodut katseet -esityksen nimi hämää minua koko reilun tunnin mittaisen näytöksen ajan. Omasta mielestäni seuraan esitystä, joka painottuu katseen kohteena olemiseen ja kohteessa heräävään vastustukseen. Toki mukana on myös katsojan valta varsin dramaattisellakin tavalla. Mutta näkökulma on katsottavan, erityisesti esiintyvän ihmisen.

Toinen keskeinen teema Teatteri Takomon uutukaisessa on esiintyjän/ihmisen halu yhteyteen ja merkityksellisyyden tunteeseen, johon kietoutuu myös seksuaalinen halu. Moniin tilanteisiin ja tunteisiin päädytään aggression kautta.

AMI KARVOSEN kirjoittama ja ohjaama esitys alkaa, kun ohjaajaa esittävä Kid Kokko asettaa lähtötilanteen: on käynnissä ”audition” eli etsitään nuorta näyttelijää uuteen teokseen esittämään lasta. Me, yleisö, olemme taiteellista henkilökuntaa, sukulaisia ja muita esityksen valmistumiseen liittyviä ihmisiä, peto, jota esiintyvä taiteilija pelkää. Seuraavana on vuorossa “rajun roolityön” aiemmin tehnyt pyrkijä.

Korostetun pienieleinen, “ei näyttelevä”, ohjaaja tunkeutuu pikku hiljaa sekä sanallisesti että fyysisesti Joanna Haartin esittämän epävarman ja hermostuneen kokelaan reviirille. Näyttelijä yrittää vedellä hihastaan kokemuksia, ominaisuuksia ja ilmaisua, joita olettaa häneltä haluttavan, ja ohjaajan ja näyttelijän välinen valta-asema paljastuu yhä ikävämmäksi.

TEATTERI
Teatteri Takomo
Ami Karvonen: Luodut katseet
Ohjaus Ami Karvonen – Dramaturgia Marie Kajava, Martta Jylhä (Teak) – Valot ja tila Jenni Pystynen – Äänet Miša Skalskis – Puvut Hanne Jurmu – Näyttelijät Joanna Haartti ja Kid Kokko

Näyttelijän puhallettavan ilmapallon lailla paisuneen miellyttämisenhalun myötä tilanne lähtee surrealistiseen lentoon. Saamme seurata, kuinka kokelas esittää balettikouluun yhä kasvavan vimman vallassa pyrkivää 13-vuotiasta tyttöä ja tämän nöyrryytysten tietä kaulan pituutta mittailevan ja jalkojen aukikiertoa tarkkailevan fysioterapeutin käsissä. Pääsykoetta seuraavaa tytön äitiä emme näe, mutta hän on vahvasti läsnä tilanteessa. Äidin oletettava halu saada tyttö balettikouluun muuttuu raivoksi tytön sisällä.

Aktiivinen katsojakaan – mitä ohjaaja tietysti on – ei aina tiedä, mitä hakee. Silti kohde reagoi katseeseen; se on jo biologiassamme. Esityksen kauniisti läheisyyttä kuvaavassa kohtauksessa Haartti peittää kädellään Kokon katseen kertoakseen, että on muitakin tapoja oppia jotain toisesta kuin katseen hallitsema.

NELJÄSTÄ ERILLISESTÄ mutta toisistaan kasvavasta kohtauksesta koostuva Luodut katseet on herkkä, kauhea ja koominen metaesitys, esityksen esitys esityksessä. Esitys problematisoi katseen dynamiikkaa erilaisissa näyttäytymisen, näyttämisen ja esittämisen tilanteissa, jotka tapahtuvat äidin ja lapsen, yleisön ja esiintyjän, ohjaajan ja näyttelijän, kameran ja kuvattavan välillä. Esitys ei kerro tarinaa, se kertoo kokemuksista.

Takomon tilan sekä valot suunnitellut Jenni Pystynen on korostanut katsetta sijoittamalla mustan lavan molemmille reunoille mustien verhojen rivistön, joka luo lavan takaosaan pakopisteen, perspektiivin “kuvan”. Verhojen väri muuttuu viimeisessä kohtauksessa syvänpunaiseksi ja takaseinästä paljastuu Anni Puolakan korkea maalaus suuresta kukasta, jolla on pitkät ballerinan jalat. Kukan keskiössä on aukko, josta näkyy Koko pää.

Vision voi tulkita naisen vulvaksi, ehkä muistutukseksi halun luonteesta. Kokon suulla kukka kertoo tarinan ballerinan irronneesta jalasta. Esineellistetty pikku ballerina toteaa olevansa pelkkä “luinen säkki, jonka sisällä sydän karjuu”.

Karvosen tekstin voi ajatella syntyneen omista tai toisten todellisista kokemuksista näyttämöillä ja balettikoululaisena sekä äiti-tytär-suhteista, asetetuista tai oletetuista odotuksista sekä minäkuvan muotoutumisesta. Katseella on tässä kaikessa suuri voima ja on selvää, että se jatkuu eri muodoissa myös aikuisena varsinkin kuvia kumartavassa yhteiskunnassa.

Voi kysyä, mitä katseen luominen toiseen paljastaa kohteesta ja mitä se paljastaa katsojasta. Paljastuuko katsottava lopulta, onko näky tosi vai manipuloiko katsottava katsojaa? Kehityspsykologiasta tiedämme, kuinka tärkeä vanhempien katse, nähdyksi tuleminen, on lapselle.

Nämä kysymykset ovat erityisen relevantteja esiintyvälle taiteilijalla. Näyttämön esitystilanteeseen kerrostuu “totta” ja “valhetta” kuin täytekakkuun. Tulos voi olla herkullinen, mutta ytimen, “toden”, löytäminen vaikeaa. Ja onko sellaista ydintä olemassakaan?

 

AVAINSANAT