VALIKKO

Janne Riiheläinen: Ystäväni Veikko oli oikeassa Venäjä-realismissaan, minä väärässä

  • Kolumnit
  • 26.04.2024
  • 19:02
  • (Päivitetty: 26.04. 19:16)

Ystäväni Veikko tiesi jo kylmän sodan aikana, miten Suomen kannattaa aina pitää silmällä Venäjää, varmuuden vuoksi. Hän ei ollut realismissaan väärässä, vaikka luulimme niin.

Minut tavoitti tällä viikolla suruviesti erään tuttavani ennenaikaisesta poismenosta. Veikko oli persoonallisuus, periaatteiden ja luonnontieteiden mies.

Periaatteisiin kuului myös maanpuolustus, sen henki ja käytäntö. Tykistön mies henkeen ja vereen.

Me olimme sukupolvea, joka syntyi sodanjälkeiseen maailmaan, kasvoi suomettuneessa Suomessa ja seurasi vähän hämmentyneesti hymyillen Neuvostoliiton romahdusta. Sen jälkeen eurooppalainen Suomi kasvoi monin tavoin ulos kylmän sodan eksistentialistisesta harmaudesta.

Pitkään kaikki näyttikin hyvältä. Krimin valtaus 2014 muutti minun ja monen muun silmissä tilanteen perusteellisesti.

VIRALLISEN Suomen linjaukset eivät silti juurikaan muuttuneet, vaikka puheet ehkä kävivätkin huolestuneemmiksi. Kokoomuksen johtama hallitus ajoi presidentin tuella loppuvuodesta 2014 läpi Fennovoiman ydinvoimalahankkeen.

Seuraavana keväänä aloittanut Juha Sipilän (kesk.) hallitus jatkoi välillä jopa lapsellisen luottavaisella linjalla Venäjään.

Tilanne kuitenkin pysäytti meillä ja erityisesti muualla jo tapahtuneen muutoksen, jossa maanpuolustusta nimenomaan alueellisena puolustuksena ajettiin alas.

Vuonna 2013 politiikassa käytiin vielä voimakasta kampanjaa yleisen asevelvollisuuden lopettamiseksi, mutta tämä yritys kuihtui pian Krimin vihreiden miesten ilmestymiseen.

Julkisesti Suomen puolustusvoimat on vuosikymmenten ajan aina ollut tehtäviensä tasalla ja ajan vaatimukset täyttävä. Se, mikä tilanne on ollut oikeasti milloinkin, on eri asia. Mutta yritystä täyttää oma tehtävä ei ole puuttunut.

VEIKKO MUISTELI joskus kylmän sodan aikoja, kun muodollisesti varsin epämääräisillä reserviläistoiminnoilla ylläpidettiin ja kehitettiin Suomen puolustuskykyä. Asioita tehtiin piilossa niin Neuvostoliitolta kuin poliitikoiltakin. Niiden toimien historia on vielä kirjaamatta julkisesti.

Helsingin avainreserviläisten puolisalainen yhdistys Hermannit ja muut vastaavat organisaatiot ansaitsevat tunnustuksensa.

Itse marssin 1980-luvulla rauhanmarssilla. Kommunismin romahdettua minäkin uskoin Venäjän pikkuhiljaa kehittyvän ehkä vähän nilkuttavaksi, mutta kuitenkin naapureilleen riittävän turvalliseksi demokratiaksi.

Helsingin avainreserviläisten puolisalainen yhdistys Hermannit ja muut vastaavat organisaatiot ansaitsevat tunnustuksensa.

Veikko ja minä näimme aikoinaan monet asiat hyvin eri tavalla. Mutta se, mikä yhdisti meitä vahvasti jo vuosia sitten, oli näkemys Venäjän tilanteen vakavuudesta Suomelle.

Jos ennen puoluekanta tai vastaava kertoi hyvin paljon siitä, miten ihminen suhtautui Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, vuodesta 2014 alkaen Venäjä-tilannekuvasta tuli merkittävin tekijä ihmisten turvallisuuspoliittisten näkemysten taustalle.

Itse halusin aiemmin uskoa parempaan maailmaan, jossa täysimittainen sota oli mahdottomuus. Kylmän sodan aikana ja ennen kaikkea sen jälkeisenä rauhan ja kasvun aikana moni, minä mukaan lukien, ajatteli Veikon olevan väärässä.

Hän oli kuitenkin oikeassa.

AJATTELEN silti, että kumpikin olimme tavallaan oikeassa. Minä yritin ja uskoin rauhan ja demokratian voittokulkuun. Veikko varautui vuosikymmeniä siihen, ettei niin käykään. Minä edustin yritystä ja uskoa parempaan maailmaan ja Veikko varautumista siihen, ettei maailma oikeastaan muutu.

En tiedä, olisiko maailmalla ollut mahdollisuus siirtyä johonkin pysyvästi vähemmän sotaisaan aikakauteen, kun kaksinapainen maailma kommunismin kaaduttua romahti. Mutta minusta sitä kannatti yrittää.

Tämä ajatus on minusta äärimmäisen tärkeä tälläkin hetkellä. Liiallinen yksimielisyys ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tekee meistä heikomman ja kykenemättömämmän pärjäämään tulevaisuudessa.

Siksi meidän on demokraattisessa maassa hyvä vaalia avointa ja moniarvoista keskustelua siitä, miten pärjäämme erilaisten kehityskulkujen kanssa.

Hyvää matkaa, Veikko. Kiitämme ja täytämme aukon rivissä.

AVAINSANAT

Oikeistodemareilla vaalivoittoon? – Suomi tarvitsee hyvää taloudenpitoa, ei valtionhoitajapuolueen somepornoa

  • Kolumnit
  • 12.05.2024
  • 17:00
  • (Päivitetty: 12.05. 18:17)

Demarit saivat jo kehysriihen kynnyksellä hyviä uutisia, kun SDP oli noussut Helsingin Sanomien mielipidekyselyssä Suomen suosituimmaksi puolueeksi.

(Viime viikolla Ylenkin vapunjälkeinen kysely näytti samaa.)

Syyksi epäiltiin hallituksen työmarkkinatoimia sekä kyselyn aikana suunniteltuja leikkauksia. Kukaan ei tuntunut pitävän suosion syynä SDP:n erinomaista oppositiopolitiikkaa.

Se on harmi. Siis se, että SDP:n oppositiorooli näyttäytyy julkisuuteen vaihtoehdottomana ei-politiikkana ja usein valheellisina väitteinä sosiaalisessa mediassa.

Kevään kuhjussa on uumoiltu, että jos hallituksen oikeistokonservatiiviseen politiikkaan ja perussuomalaisten argumentaatioon kyllästyneet äänestävät nostavat seuraavissa eduskuntavaaleissa demarit hallitukseen, puolue peruu nyt tehdyt uudistukset.

Odotettavissa olisi siis ennustamatonta vatulointipolitiikkaa, jossa maan suunta vaihtuisi neljän vuoden välein.

OPPOSITIOSSA on nyt käytännössä kolme vasemmistolaista puoluetta, joita on usein vaikea erottaa toisistaan. Vihreätkään eivät ole markkinataloususkoonsa vannoneesta puheenjohtajastaan huolimatta onnistuneet vakuuttamaan luvatulla talousvihreydellä.

Ainoana oikeistodemarina pidetty SDP:n ryhmyri Tytti Tuppurainenkin on ollut olohuoneissamme sanaton, kun häntä on A-studioissa vaadittu avaamaan puolueen vaihtoehtoa hallituksen talouspolitiikalle.

Kehysriihen jälkeen SDP ei kyennyt löytämään hallituksen toimista mitään positiivista – myös talouskasvuun kannustavat toimet saivat tyrmäyksen. Kaikki kuitenkin myöntävät, että velkaa on liikaa ja ikärakenne hirveä.

Veljeily rasismipuheesta useita kertoja käräytettyjen, köyhille ja nuorille ilkkuvien perussuomalaisten kanssa ahdistaa arvoliberaaleja oikeistolaisia.

MYÖS perinteinen kokoomus alkaa olla ahtaassa raos­sa. Markkinataloutta kannattavissa, kokoomusta äänes­täneissä on hallituksen politiikkaan pettyneitä. Pienituloisimpiin kohdistuvia, päällekkäisiä leikkauksia on pidetty moraalittomina samaan aikaan, kun hyvätuloinen keskiluokka sai veronalennuksen.

Veljeily rasismipuheesta useita kertoja käräytettyjen, köyhille ja nuorille ilkkuvien perussuomalaisten kanssa ahdistaa arvoliberaaleja oikeistolaisia. Euroopan on ennustettu siirtyvän EU-vaaleissa euroskeptisen, konservatiivisen laitaoikeiston haltuun, ja liberaalit keskustaoikeiston äänestäjät pohtivat olevansa kodittomia.

Tässä olisi SDP:n iskun paikka. Sen pitäisi vain kyetä palaamaan puolueeksi, joka se oli vielä vuosituhannen vaihteessa.

Valtiolla oli tuolloin velkaa reilut 60 miljardia euroa, kun sitä on nyt 156 miljardia. Mitä todennäköisimmin tarvitsemme siis talouskuria vielä seuraavallakin vaalikaudella.

Hyvän taloudenpidon ohella tarvitsemme yhteiskuntana kuitenkin politiikkaan empatiaa, emme valtionhoitajapuolueen somepornoa saksien heiluttelulla, julkisen sektorin yt-neuvotteluilla tai kehitysavun miljardileikkauksilla.

Nyt voisi olla kysyntää politiikalle, jossa yhdistyy vahva ote valtiontaloudesta huolehtimiseen selkeällä pesäerolla oikeistokonservatiiviseen arvopohjaan.

Oikeistodemarit, missä luuraatte?

AVAINSANAT

Evp-upseeri: Voiko venäläisestä musiikista ja taiteesta enää tykätä “pelkkänä kulttuurina”?

Kapellimestari Valeri Gergiev johtamassa Moskovassa vuoden 2018 jalkapallon MM-kisojen avauskonserttia.
  • Kolumnit
  • 11.05.2024
  • 18:01
  • (Päivitetty: 11.05. 18:18)

Euroviisuissa moni pohtii, voiko Israelin artistista pitää antamatta samalla tahtomattaan tukea maan toimille Gazassa. Venäläisen taiteen, musiikin ja kulttuurin kanssa on jo pari vuotta ollut pahempia pulmia.

Venäjän Ukraina-suurhyökkäys 2022 toi kaikkeen venäläisyyteen ikävän sivumaun. Yritysten lisäksi niin valtio, yliopistot, kirkko, oppilaitokset, kunnat kuin yksittäiset ihmisetkin joutuivat pohtimaan, millaisia Venäjään liittyviä asioita voi tässä tilanteessa pitää hyväksyttävänä.

Ystävyyskaupunkitoiminta ja lähialueyhteistyö loppuivat ensin, samoin kulttuurivaihto. Helsingissä sijaitseva Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus (ystävien kesken kulttuuri- ja vakoilukeskus) käytännössä lopetti aktiivisen toimintansa. Sen tonttikin oli rakennuksineen hetken aikaa ulosottoviraston jäädyttämänä.

Venäjä heitettiin ulos Euroviisuistakin, joten viisufanien ei ole tarvinnut käydä samanlaista boikottikeskustelua kuin nyt tänä keväänä Israelin mukanaolosta on nähty.

TAITEESSA on kautta Euroopan ryhdytty katsomaan tarkemmin, mistä ennen suurpiirteisesti vaikka neuvostovenäläisiksi luokitellut taiteentekijät ovat oikeasti olleet kotoisin.

Alkuperäiskansallisuudella ja kansallisella identiteetillä, joita sekä neuvostovalta että Putinin isovenäläisyys ovat pyrkineet pyyhkimään pois, on taas merkitystä.

Suomessa viimeisin kohu syntyi kevättalvella, kun Ateneumin taidemuseo huomasi taidemaalari Ilja Repinin olevan syntyjään ukrainalainen. Tästä tietysti Venäjän suurlähetystö pillastui.

Myös venäläistaiteilijoiden kannanotot sodasta ovat alkaneet vaikuttaa heidän taiteensa näkyvyyteen täällä.

Vielä vähän aikaa sitten näin ei ollut. Kansainvälisesti kuuluisa sopraanomme Karita Mattila sai ihmettelyä, solvauksia ja uhkailuja, kun hän jo Krimin miehityksen vuonna 2014 kieltäytyi esiintymästä Putin-sympatisoijan, kapellimestari Valeri Gergijevin kanssa.

Harva kulttuurivaikuttaja haluaa muistaa, että senkin jälkeen Gergijev kelpasi vielä pitkään Suomessa. Nyt sentään hänestäkin puhutaan sotaa tukevan toimintansa takia “ei-toivottuna” taiteilijana.

Teatterin, elokuvien ja muun taiteen esittämistä harkitaan nyt tarkemmin kuin ennen, ja hyvä niin. Moni elokuva- ja televisiotuotanto on saanut Venäjällä valtion rahoitusta siksi, että sisältö on suoraan tai epäsuorasti tukenut maan historian uudelleenkirjoitusta.

KULTTUURIA on monissa kansainvälisissä konflikteissa yritetty kuvata politiikasta erillään olevaksi osaksi.

Meiltä on jäänyt siksi huomaamatta, miten härskisti Putinin Venäjä käyttää kulttuuria, taidetta ja musiikkia omien päämääriensä ajamiseksi.

Ukrainasta on varastettu vallatuilta alueilta runsaasti taidetta ja historiallisia esineitä Venäjän omiin museoihin.

Baletti ja ooppera ovat myös valjastettu venäläisyyden, Venäjän idean ajamiseen, ja siksi monissa länsimaissa pohditaan, missä yhteyksissä klassikkoja kannattaa enää täällä esittää.

Historia toistaa itseään, sillä samaa tapahtui Richard Wagnerin tuotannolle, kun Hitler valjasti sen Natsi-Saksan taustamusiikiksi.

Oma erillinen lukunsa on Venäjällä tärkeässä roolissa oleva kevyempi musiikki. Iskelmienkin sanoituksilla voidaan alistaa toisia sekä herättää kansallistunnetta, yhteenkuuluvaisuutta ja ylemmyyttä.

[ Venäjällä tehtaillaan myös paljon suoraan sotaa tukevaa, nuorisolle innostavaksi tarkoitettua poppia. Tässä Seura–lehden jutussa Apulannan Toni Wirtanen arvioi levyraatimaisesti Putinin hallinnon kevään 2022 suosituimpia sotaralleja. ]

Myös säveltäjät ja esittäjät on kirjailijoiden tavoin luokiteltu Venäjällä ”meihin” ja ”kansanvihollisiin”. Tämä jaottelu pätee yllättäen myös taannehtivasti.

Tietyillä kappaleilla on maine, sanoma, jota ei tässä ajassa ideologisista syistä haluta sallia.

MUSIIKILLA tehdystä valtaapitävien vastustuksesta on nimittäin Venäjällä pitkät perinteet.

Tietokirjailija Laura Halmisen tekemässä tiedustelueversti Martti J.
Karin elämäkerrassa (Käsikirjoitukset eivät pala, Docendo 2024) sivutaan myös tätä vastarinnan puolta.

Kari kirjoitti venäjänkielisen gradunsa runoilija-näyttelijä-muusikko Vladimir Vysotskin (1938-1980) lauluista. Monikaan suomalainen ei Vysotskin poliittisesta tuotannosta liiemmälti tiedä, mutta sen sijaan ”Ystävän laulu” tunnetaan lukuisina versioina.

Vysotski oli teatteri- ja livekeikoilla maineensa saanut trubaduuri, joka lauloi rivien välissä tai kielikuvilla neuvostoihmisen todellisuudesta. Protestilauluja jaettiin puolipimeästi Neuvostoliitossa nauha- ja kasettikopioina. Virallisilla levyillään hän sai esittää vain harmittomampia rakkauslauluja.

Kirjassa mainitaan myös se, että Viktor Tsoin (1962-1990) kappale ”Muutos” (Peremen) on päätynyt nyttemmin itänaapurin kieltolistoille. Neuvostoaikana sitä sentään sai vielä esittää, mutta esimerkiksi Valko-Venäjällä sen soitto loppui vuoden 2020 presidentinvaaleihin.

Sanoja kun pohtii, ei kummastuta miksi oppositio mieltyi lauluun:

Muutosta vaatii sydämemme
Muutosta vaativat silmämme.
Naurussamme ja kyynelissämme, suoniemme sykkiessä
Muutos!
Me odotamme muutosta.

Nyky-Venäjän mustalle listalle päätyneitä taiteilijoita voisi luetella loputtomiin. Tunnetuimpia lienee iskelmätähti Alla Pugatšova, joka oli nuoruuden tähtivuosiensa jälkeen saanut uuden nousun venäläisen LGBT-vähemmistön idolina.

Ukraina-maahyökkäyksen jälkeen hänen miehensä julistettiin ulkomaiseksi agentiksi. Alla pyysi päästä samalle listalle ja jatkoi vallanpitäjien kritisointia. Pariskunta muuttikin sitten Israeliin maanpakoon.

TAITEEN KAUTTA tehtävää pehmeää valtiollista vaikuttamista vastaan – ja myös sen piilomerkitysten tajuamiseksi – tarvitaan sitä median ja kulttuurin lukutaitoa, jota muun muassa Johanna Vehkoo tässä kolumnissaan peräänkuuluttaa. Meitä suomalaisia ei ehkä ole täysillä, ei ehkä puolitehollakaan testattu.

Kylmän sodan päättymisen murrostakin suurempi murros on ollut tämä kulttuurien yhteentörmäys. Länsimainen eteenpäin katsovan liberalismin henki on törmännyt Venäjällä autoritäärisyyteen ja kuvitellun suuren menneisyyden haikailuun.

Kulttuurissa on ehkä sinisilmäisestikin ajateltu aina voitavan tehdä kansoja yhdistäviä toimia, vaikka politiikassa olisivatkin vallinneet kylmemmät ajat. Nyt tämäkin näyttää osoittautuneen harhaluuloksi.

AVAINSANAT

Nyt pitää keskustella EU:n integraatiosta – vai sulkeutuuko Eurooppa kuin Kiina 1400-luvulla?

  • EU-vaalit
  • 11.05.2024
  • 13:00
  • (Päivitetty: 11.05. 12:18)

EU oppii kriiseistään. Kun vielä eurokriisissä väännettiin kuukausitolkulla siitä, kieltävätkö perussopimukset Kreikan tukemisen, Ukrainan sodan alettua EU on tukenut unionin ulkopuolista maata 85 miljardilla eurolla.

Vaikka Suomessa vaadittiin elpymisrahaston kertaluonteisuutta, perussuomalaisetkin ovat hyväksyneet Ukrainan tukemisen uudella yhteisvelalla.

Kriisejä silti riittää. Euroopan keskuspankin arvioiden mukaan EU:n ilmastotavoitteiden saavuttaminen edellyttää 800 miljardin euron ja Naton kahden prosentin sotilasmenotavoitteen saavuttaminen 75 miljardin vuotuisia lisäinvestointeja.

Korkeakoulutettujen, patenttien ja yli miljardin arvoisten startup-yritysten määrissä Eurooppa on kaukana Yhdysvaltain ja Kiinan perässä. Kansainvälisen valuuttarahaston mukaan Venäjän talous kasvaa Eurooppaa nopeammin.

EU-maiden johtajat eivät halua näihin ongelmiin tarttua, ainakaan kansallisesti. Viime vuoden lopulla sovittiin EU:n budjettisääntöjen uudistuksesta, joka kiristää tuntuvasti talouspolitiikkaa koronavuosien jälkeen.

Investointien sijaan uusitut budjettisäännöt edellyttävät EU-mailta noin sadan miljardin suuruista sopeutusta jo ensi vuonna. Vaikka Orpon hallitus onnistuisi välttämään ”tarkkailuluokalle” joutumisen, Suomellakin on uusien sääntöjen perusteella edessä reilun miljardin vuotuiset lisäsopeutukset.

Eurovaalit ovatkin mahdollisuus maalata isolla pensselillä EU:n teollisuuspolitiikasta.

VAIHTOEHDOKSI jää eurooppalainen ratkaisu, tarkemmin sanoen yhteisvelka.

Sisämarkkinoista vastaava komissaari Thierry Breton on esittänyt uutta rahastoa vastaukseksi kiihtyvään suurvaltakilpailuun. Talouskomissaari Paolo Gentiloni on puolestaan vaatinut EU:lle pysyvää velanotto-oikeutta sen jälkeen, kun elpymisrahasto lakkaa vuonna 2026.

Euron jo kerran pelastanut EKP:n entinen puheenjohtaja Mario Draghi on pitkään liputtanut EU:n finanssipoliittisen kapasiteetin puolesta ja esittänee sitä jälleen häneltä tilatussa kilpailukykyraportissa.

Eurovaalit ovatkin mahdollisuus maalata isolla pensselillä EU:n teollisuuspolitiikasta. Siihen liittyy keskeisesti kysymys toimivaltajaosta. Jäsenmaat ovat halunneet pitää talouspolitiikan omalla vastuullaan, joskin EU on yhteisvelan, koheesio- ja ilmastopolitiikan myötä ottanut yhä enemmän siitä vastuuta.

Kuinka realistista on enää toimia sääntöpohjaisen globalisaation puolustajana?

KESKUSTELUA integraatiosta ei voida myöskään välttää – tulisiko integraatiossa edetä yhdessä vai pienemmän etujoukon vetämänä? Myös vanhoja opinkappaleita tulee arvioida uudelleen.

Kuinka realistista on enää toimia sääntöpohjaisen globalisaation puolustajana? Ajatus taloudellisen keskinäisriippuvuuden tuomasta vakaudesta on osoittautunut naiiviksi, kuten Venäjän halpa energia, Kiinan pohjattomat markkinat ja Yhdysvaltain oletettu ydinasesuoja ovat osoittaneet.

Gallupit povaavat voittoa eurovaaleissa laitaoikeistolle ja tappiota punavihreille. Toivottavasti tämä ei latista keskustelua teollisuuspolitiikasta. Muutoin integraatio tulee tapahtumaan kriisien varjolla varkain ja takaoven kautta, kuten tähänkin asti.

Synkempi vaihtoehto on, että ilman uutta teollisuuspolitiikkaa Eurooppa sulkeutuu kuin Kiina 1400-luvulla.

AVAINSANAT

Janne Riiheläinen: Oliko rauhanjärjestöjen valtiontukien leikkaus sittenkään viisasta?

  • Kolumnit
  • 10.05.2024
  • 19:32
  • (Päivitetty: 10.05. 19:31)

Neuvostoliitto käytti suomalaista rauhanliikettä soluttautumisvälineenä. Mutta nyt valtiontukensa menettäneissä rauhanjärjestöissä on ihan toisenlaisia toimijoita, joiden työ olisi tässä hetkessä hyvinkin arvokasta.

Vuoden alussa hallitus kertoi vähentävänsä noin 60 prosenttia suomalaisten rauhanjärjestöjen yleisavustuksista. Vapun alla tuli tieto, että oikeusministeri Leena Meren (ps) vastuualueella olevat loputkin noin 300 000 euroa leikataan.

Demokratiassa valtaan päässeet ovat oikeutettuja, jopa velvoitettuja, ohjaamaan valtion rahoja sinne, mihin ovat äänestäjille luvanneet. Suomalaisessa perinteessä vaihtelut ovat kuitenkin olleet maltillisia.

Jotain samankaltaista koettiin, kun opetusministeri Sari Multala (kok) lakkautti Suomi-Venäjä -seuralta kaiken valtionavun. Hän perusteli päätöstä sillä, että “ei ole perusteltua jatkaa ystävyysseuratoimintaa julmaa hyökkäyssotaa käyvän maan kanssa.”

Kuitenkin Suomi-Venäjä -seura oli asettunut tiukasti sotaa vastaan, lopettanut kaiken virallisen yhteistyönsä Venäjän valtion kanssa ja toimi enää lähinnä ulkovenäläisten keskuudessa. SV-seurasta oli tullut Kremlin vihollinen ja venäläisopposition ystävä.

Ministerin julkinen perustelu päätökselle perustui siis johonkin ihan muuhun kuin todelliseen tilanteeseen.

VENÄJÄ-ULOTTUVUUS oli läsnä myös keskustelussa rauhanjärjestöistä. Tätä lisäsivät myös viime viikkoina paljastuneet rauhanjärjestöissä toimineiden tutkijoiden kuten Tarja Cronbergin Venäjän-matkat.

1980-luvulla rauhanliike oli tosiaan Neuvostoliiton soluttama. Myös Putinin Venäjä käyttää rauhanasiaa oman informaatiovaikuttamisensa yhtenä teemana.

Päätökseen tyytyväisyytensä ilmoittaneiden päällimmäinen mielikuva vaikuttaa olevan, että kaikissa näissä järjestöissä kyse on vain 1970-lukulaisista radikaaleista hätistelemässä tienpenkalla Nato-liittolaisia pois Suomesta.

Tätäkin joissakin noista järjestöistä tosiaan tehdään. Avoimessa demokratiassa moniäänisyys on sallittua, jopa suotavaa.

Keskustelussa esiintyneet tiltu-syytökset Venäjän hyväksi toimimisesta vaikuttavat puolihysteeriseltä viholliskuvan rakentamiselta.

Silti nyt rahoitustaan menettäneet rauhanjärjestöt ovat laaja kirjo erilaisia toimijoita alkaen Suomen Rauhanturvaajaliitosta Suomen YK-liittoon, Helsingin Diakonissalaitoksen säätiöstä aina Martti Ahtisaaren nimeä kantavaan CMI-säätiöön asti.

Tämän monipuolisuuden takia keskustelussa esiintyneet tiltu-syytökset Venäjän hyväksi toimimisesta vaikuttavat puolihysteeriseltä viholliskuvan rakentamiselta.

Suomalaiset rauhanjärjestöt ovat myös olleet tiiviisti mukana erilaisissa kansainvälisissä verkostoissa. Nyt näissä verkostoissa leviää tieto Suomen hallituksesta, joka päätti rauhantyön olevan turhaa.

TASAVALLAN presidentti Alexander Stubb sen sijaan piti kiinni vaalilupauksestaan vahvistaa rauhanvälityksen roolia. Stubbin kabinettiin kuuluu rauhanvälityksen neuvonantajana Ville Brummer.

Ristiriitaista tilannetta voisi verrata siihen, että Suomi edistäisi vaikkapa aikuisten jalkapallomaajoukkueiden toimintaa aivan uudella tavalla, mutta samaan aikaan lopettaisi juniorifutiksen tukemisen.

Tässä on myös nähtävissä ero hallituksen ja ulkopolitiikkaa johtavan presidentin peruslinjoissa rauhantyöhön.

Tilanne antaa ennakkovaroituksen siitä, mitä nykyisen perustuslain mukainen vallanjako saattaa joskus tulevaisuudessa aiheuttaa. Hallitus pystyy tekemään päätöksiä, jotka ovat poikittain presidentin pyrkimysten kanssa ja päinvastoin.

TOINEN ASIA on sitten se, että juuri konfliktien ja sotien aikana rauhanasian edistäminen olisi erityisen tärkeää.

Tarvitsemme toki nyt enemmän rautaa rajalle, mutta samalla Suomen on jo etsittävä ajatuksia ja tapoja, joiden avulla voimme palata jossain vaiheessa toivomaamme syvään rauhanaikaan.

Aseiden uhalla voidaan usein pitää sotaa poissa, mutta aitoa rauhaa niillä ei rakenneta.

Omasta turvallisuudesta huolehtiminen asevaraisesti ja kestävän rauhan etsiminen muilla keinoin eivät sulje toisiaan pois.

Yksittäisten ihmisten ja valtioneuvoston jäsenten päissä ne vain vaikuttavat sitä ikävän usein olevan.

AVAINSANAT

Evp-upseeri: Kuinka paljon Venäjä vaikuttaa Suomeen vanhoillisten uskonyhteisöjen kautta?

Patriarkka Kirill ja Vladimir Putin käyttävät uskontoa myös Ukraina-sotansa oikeuttamiseen.
  • Kolumnit
  • 02.05.2024
  • 19:01
  • (Päivitetty: 02.05. 19:03)

Viron demarien puheenjohtaja, sisäministeri Lauri Läänemets ehdotti taannoin, että Moskovan patriarkaatin ortodoksikirkko julistettaisiin terroristiorganisaatioksi. Tajutaanko meillä, miten Kreml käyttää konservatiivisia uskovaisia ja uskontoa keppihevosenaan länttä vastaan?

Johanneksen evankeliumissa kirjoitetaan Jeesuksen ilmoittaneen ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Venäjän ortodoksikirkko eli Moskovan patriarkaatti tulkitsee, että Vladimir Putin määrää, minne sen tien pitää uskovaisia viedä.

Tukemalla Putinia kirkko vaurastuu ja saa kehitettyä yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan.

Venäjän kirkon tavoitteena on yhteiskunta, joka nojaa voimakkaasti perinteisiin perhearvoihin. Tässä kontekstissa miehellä on jopa oikeus kurittaa vaimoaan, mikäli tämä ei toimi perheenpään haluamalla tavalla. Perheväkivallan käsite poistettiin Venäjän lainsäädännöstä kirkonkin toiveiden mukaisesti vuonna 2017.

Seksuaalivähemmistöjäkään ei täydellisessä venäläisessä maailmassa (Russkij mir) ole, koska se suuntaus on tyypillistä vain degeneroituneelle lännelle.

Kirkon tuki oikeuttaa Putinin toimet: kirkko korostaa, miten kaikkien uskovaisten pitää auttaa toteuttamaan hänen tahtoaan. Tällä on etenkin maaseudun uskonnollisen väestön parissa suuri merkitys.

MOSKOVAN patriarkaatti on asettunut koko arvovallallaan siunaamaan myös Venäjän rikollista sotimista Ukrainassa. Patriarkaatille kuuliaiset kirkonpalvelijat, papit ja työntekijät Venäjällä tai muissa maissa eivät saa valita puoltaan tai kyseenalaistaa sotaa.

Siksi Virossa sosialidemokraattisen (SDE) puolueen puheenjohtaja ja sisäministeri Lauri Läänemets ehdotti huhtikuussa, että Moskovan patriarkaatin kirkko julistettaisiin lännessä terroristiorganisaatioksi.

Sodanlietsonnan lisäksi Venäjän kirkkokunnat yrittävät myös piilovaikuttaa länteen edistämällä nimellisesti asioita, jotka ovat tärkeitä läntisille fundamentalisteille ja uskonnollisille konservatiiveille.

Kreml on pyrkinyt tukemaan äärivanhoillista kristillisyyttä kaikkialla niissä EU-maissa, missä uskonlahkot kokevat olevansa vastahangassa maallisen vallan kanssa.

Kremlin logiikalla kaikki sellainen protestoiminen, mikä tekee kiusaa EU-maiden hallituksille tai lisää maiden kansalaisten sisäistä vastakkainasettelua, on Venäjälle hyväksi.

SUOMIKAAN ei ole tässä poikkeus. Helsingin Sanomat kertoi viime syksynä, miten Venäjällä Inkerin evankelisluterilainen kirkko auttaa hyvän hyvyyttään suomalaisia naispappeuden vastustajia pääsemään papeiksi.

Kaikki ilmiöt, jotka saadaan näyttämään läntisten kristittyjen vainoamiselta, kelpaavat Kremlille keppihevosiksi.

Halukkaat voivat kiertää Suomen evankelisluterilaisen kirkon tasa-arvosääntöjä käymällä hakemassa pappis- ja diakonivihkimyksen Venäjältä. Palattuaan tänne he voivat jatkaa täkäläisen kirkon oppien vastaista julistustaan tittelin suomalla arvovallalla.

Syyskuussa Pietarissa papeiksi vihityt miehet olivat Suomen Luterilaisen evankeliumiyhdistyksen, Kansanlähetyksen sekä Raamattuopiston työntekijöitä.

Eduskunta antoi 2023 kahdelle ensinmainitulle yhdistykselle joululahjarahoina puoli miljoonaa euroa, huolimatta siitä että nämä osallistuivat Venäjän kirkollisen propagandakoneiston seremonioihin. Lahjarahoitusta ajoivat etenkin kristillisdemokraattien poliitikot.

Meillä ei välttämättä aina tajuta, että kaikki ilmiöt, jotka saadaan näyttämään läntisten kristittyjen vainoamiselta, kelpaavat Kremlille keppihevosiksi.

Yksi tällainen on Suomessa paraikaa käynnissä oikeusprosessi kansanedustaja Päivi Räsäsen (kd) julkisesti esittämistä homonäkemyksistä. Venäjän kaikki kirkkokunnat ovat auliisti rientäneet osoittamaan tukeaan vainotulle.

(Räsäsen puolesta ovat vedonneet myös yhdysvaltalaiset Trump-uskovaiset sekä Espanjassa toimiva, venäläisten oligarkkien rahoittama uskonnollinen lobbausjärjestö. Räsänen on kertonut, että itäinen ja läntinen apu tulivat hänelle yllätyksenä, pyytämättä ja kysymättä.)

SUOMEN oma ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin patriarkaattiin, ja se on tukenut Ukrainaa koko ajan voimakkaasti. Moskovan patriarkka Kirill on ollut jo vuosia ilmiriidoissa Konstantinopolin virkaveljiensä kanssa, ja välirikko on vuodesta 2022 syventynyt entisestään.

Mutta Suomessa toimii myös Moskovan patriarkaatin alaisuudessa olevia pieniä ortodoksiseurakuntia, joiden jäsenistössä on avoimesti Venäjän sotimista tukevia ihmisiä.

Moskovan alaiset seurakunnat eivät ole tohtineet avoimesti tuomita Putinin toimintaa, vaan ne ovat lähinnä ilmoittaneet olevansa rauhan puolella ja vakuuttaneet noudattavansa Suomen lakeja.

Suomessa toimiva, Putinia puolustava ja maastoharjoituksillaan ihmetyttänyt kasakkayhteisökin kehuu olevansa kiinteässä yhteydessä ortodoksiseurakuntiin.

Ulkopuolisilla on vain vähän tietoa siitä, mitä ulkovenäläisten uskonnollisten yhteisöjen sisällä tapahtuu – ja mihin seurakuntalaisten lojaalius suuntautuu.

AVAINSANAT